#5 Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie (2010)

 Sisällötön sci-fi-sekoilu

Tällä kertaa Kubrickin Kuutio nostaa vertauskuvalliselle patologin pöydälleen pilkottavaksi hieman harvinaislaatuisemman ja marginaalisemmalle kuluttajaryhmälle suunnatun teoksen, nimittäin sci-fi-seikkailu/toiminta-animaation Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie (2010). Varoitettakoon nyt saman tien että tämä kirjoitus tulee kaikella todennäköisyydellä olemaan sangen pitkäpiimäinen ja - kestoinen koska käsiteltävän elokuvan aihepiiri on luultavasti sen verran vieras useimmille ihmisille että perinpohjaista taustaselvitystä on luvassa useampaankin otteeseen. Yritän parhaani mukaan pitää nämä jaaritukset mahdollisimman lyhyinä jotta lukija ei kyllästyisi kesken kaiken.

Aloitetaanpa siis tärkeimmällä selvitystä kaipaavalla aiheella eli elokuvan tausta ja miljöö. Warhammer 40000 on siis alun perin brittiläisen Games Workshop – yhtiön vuonna 1987 lanseeraama sci-fi/fantasia-teemainen miniatyyrisotapeli. Kuluneen neljännesvuosisadan aikana se on laajentanut myös tietokonepeleihin ja jopa kirjallisuudenkin maailmaan. Warhammerin taustamytologia onkin laajuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan ja monisävyisyydessään yksi vaikuttavimpia fantasiamiljöitä joihin olen eläissäni törmännyt! Ja ennen kuin jatkan yhtään tätä pitemmälle, niin pieni sivuhuomautus on paikallaan: en ole (ainakaan vielä) itse eläissäni pelannut Warhammer 40000ta enkä valitettavasti myöskään (taas kerran, ainakaan vielä) ole lukenut aihepiirin kirjallisuutta mutta kaiken omalla ajallani suorittamani taustatutkimuksen myötä olen alkanut päästä aika hyvin jyvälle pelin tarinan sekä suuremmista että pienemmistä yksityiskohdista. Myönnän kyllä nyt nöyrästi että varmastikin häviän tietämyksessäni aiheen todellisille veteraaneille, joten jos tämän kirjoituksen yhteydessä nyt tulen tehneeksi joitakin dramaattisia asiavirheitä niin pyydän mitä hartaimmin jo etukäteen anteeksi.

Takaisin aiheeseen. Kuten nimestä voi jo vähän päätelläkin, Warhammer 40000n tapahtumat siis sijoittuvat kaukaiseen ja aivan helvetillisen dystooppiseen tulevaisuuteen. Tarinan ”nykyhetki” on vuosi 40999. Ihmiskunta on levittäytynyt galaksin lähes joka kolkkaan ja (ainakin teoriassa ja periaatteessa käytännössäkin) kaikki galaksin ihmiset kuuluvat valtakuntaan nimeltä Imperium of Man. Kirjaimellisesti suomennettuna tämä olisi kai Ihmisen/Ihmisten Valtakunta mutta ihan vain selvyyden vuoksi viittaan siihen jatkossa Imperiumina [HUOM! Warhammerin terminologia on tietenkin englanniksi kirjoitettua ja koska näiden termien kääntäminen suomeksi on toisinaan hyvinkin hankalaa ja tulokset kömpelöitä, aion surutta viljellä englanninkielisiä termejä tämän arvostelun aikana! Käytän suomennoksia tarpeen tullen]. Imperiumi on läpeensä korruptoitunut, militaristinen, kansalaisiaan sortava, rasistinen (ei-ihmisiä kohtaan siis), uskonnollisesti fundamentalistinen ja jo 10000 vuotta kestäneestä tieteellisestä ja teknologisesta pysähtyneisyydestä kärsivä oligarkkinen teokraattinen diktatuuri. Toisin sanoen vähän sama kuin jos yhdistäisi Stalinin Neuvostoliiton, Hitlerin natsi-Saksan, nyky-Iranin, Ceaușescun Romanian, entisen Preussin, Maon Kiinan ja Jenkkilän Raamattuvyöhykkeen ja siirtäisi tuon kuvottavan sekasikiön avaruuteen. Tämän valtion johtohahmo on salaperäinen Keisari, kymmeniä tuhansia vuosia vanha ihmisen ruumista asuttava jumalankaltainen olento, joka viimeiset kymmenen vuosituhatta on istunut pahanpäiväisesti haavoittuneena, hidasta ja tuskallista kuolemaa tehden valtaistuimellaan Maassa. Se, miten miesparka tähän kurjaan jamaan päätyi, on aivan liian pitkä tarina selostettavaksi tässä mutta juuri hänen kykenemättömyytensä mitenkään kommunikoida alamaistensa kanssa on ajanut hänen suunnattoman valtakuntansa sen irvokkaaseen nykytilaan. Päällisin puolin galaksin voimakkaimmalta valtakunnalta näyttävä Imperiumi on romahduksen partaalla vaappuva, savijaloilla seisova jättiläinen joka on viimeiset 10000 vuotta käynyt taukoamatonta sotaa lukemattomia vihollisia vastaan sadassa paikassa yhtä aikaa. Imperiumin viholliset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäinen on alienit, kuten Eldarit (haltioita avaruudessa), örkit (Tolkienin örkkien ja Hulkin lehtolapset avaruudessa), Taut (sini-ihoiset avaruushippikommunistit), Necronit (Terminaattorit avaruudessa) ja Tyranidit (Raamatun heinäsirkkojen ja Alienin lehtolapset avaruudessa). Toinen merkittävä vihollisryhmä ovat neljän Kaaoksen jumalan moninaiset palvelijat, tai yhdellä sanalla tiivistettynä, Kaaos.

Tästä aletaankin sitten päästä elokuvan nimen toiseen puolikkaaseen, Ultramarines. Imperiumin lukemattomista erilaisista sotilaista maineikkaimmat ja pelätyimmät ovat Space Marinet, jotka ovat suunnattoman kookkaita ja vahvoja geneettisesti muunneltuja supersotilaita. Space Marinet luodaan siten että nuoreen mieheen (ja tosiaan, tämä toimii vain miehillä, sorry ladies) istutetaan muutaman vuoden aikana yhdeksäntoista ylimääräistä elintä jotka aktivoituessaan muuttavat perusjampan yli kaksimetriseksi, lähes 350-kiloiseksi lihaskasaksi. Nämä lisäelimet ”viljellään” niin sanotusta geeni-siemenestä (Gene-Seed) joka puolestaan on kerätty talteen kuolleesta Space Marinesta. Space Marinet ovat jakautuneet tuhannen miehen vahvuisiin itsenäisiin yksiköihin joita kutsutaan termillä Chapter (paras suomennos tälle sanalle lienee ”jaos”). Näitä Chaptereita on Imperiumin palveluksessa kaiken kaikkiaan noin tuhatkunta. Kun Space Marinet alun perin luotiin kymmenen tuhatta vuotta sitten, he jakautuivat kahteenkymmeneen legioonaan, joista jokaista johti niiden oma Primarch. Primarchit olivat Keisarin kaksikymmentä koeputkilasta, eräänlaisia puolijumalia, ja juuri heidän DNAstaan kehitettiin Space Marine – legioonien geenisiemenet. Näin ollen jokainen Primarch oli paitsi legioonansa johtaja myös jonkinlainen isän ja isoveljen yhdistelmä. Useiden surkeiden sattumusten sarjan jälkeen legioonat hajotettiin pienemmiksi Chaptereiksi.

Aina Warhammer 40000n syntymästä asti Space Marinet ovat olleet Games Workshopin lippulaivatuote ja näkyvin ja tunnetuin Chapter ovat olleet Ultramarinesit, alun perin 13. legioona, joidenkin alan harrastajien keskuudessa Ultrasmurffit (Ultramarines-faneille: anteeksi, oli pakko!). Juuri nämä hemmot ovatkin Ultramarines: A Warhammer 40000 Movien pääosassa. Koska saatan jo sieluni korvin kuulla miten useimpien lukijoiden kärsivällisyys on tässä vaiheessa alkanut murentua nopeammin kuin laastiton tiilimuuri, lienee paikallaan käydä asiaan ja siirtyä juonikuvaukseen.

Elokuva käynnistyy lyhyellä ja nopeatempoisella kohtauksella joka nähdään keskelle kaoottista taistelua joutuneen Space Marinen silmien läpi. Ko. tyyppi juoksee pitkin käytävää itsekseen mutisten kunnes tulipallo nielaisee hänet ja ruutu pimenee. Tästä siirrytään Ultramarinesien 2. komppanian risteilijälle joka kyntää avaruudessa. Laivan kappelissa ryhmä Space Marineja harjoittelee miekkailua kapteeni Severuksen (Terence Stamp) johdolla. Luututtuaan kappelin lattiaa harjoituskumppanillaan Proteuksella (Sean Pertwee), Severus ja tilannetta vierestä seurannut Apothecary (kirj. suom. apteekkari, periaatteessa Space Marinien lääkintämies) Pythol (Donald Sumpter) kertovat noviisiryhmälle että heidän ensimmäinen taistelutehtävänsä on käsillä. Ryhmä vannoo juhlallisen (lue: kornin) valan kappelissa säilytettävän pyhän sotavasaran edessä. Varustautuessaan ryhmä keskustelee innokkaasti lähestyvästä tehtävästä ja pian niitettävästä kunniasta ja maineesta mutta lekuri Pythol – satojen taistelujen karaisema hieman kyyninen veteraani – kehottaa nuorukaisia pitämään pään kylmänä ja keskittymään olennaiseen. Ryhmän kavuttua Thunderhawkiinsa (joukkojenkuljetusalus) Severus selostaa tehtävän: Mithron – nimiseltä planeetalta on havaittu majakan lähettämä hätäsignaali ja planeetalla keisarillista pyhättöä vartioivasta Imperial Fists Chapterin 5. komppaniasta ei ole kuulunut viikkoihin pihahdustakaan. Se että kokonainen sadan Space Marinen komppania pyytää apua on hälyttävä merkki ja tilanteen planeetalla on oltava vakava. Kapteeni Severus miehineen on ainoa yksikkö kuuden viikon matkan säteellä joten tilanteen tutkiminen lankeaa heille. Laskeutuessaan Mithronille ryhmä havaitsee pyhätön olevan luonnottoman myrskyn piirittämä ja niinpä he laskeutuvat etäämmälle ja jatkavat jalan. Matkan aikana innokas ja naiivi Proteus alkaa kuulla pahaenteisiä ”ääniä tuulessa” ja nähdä mystisiä varjoja mutta kukaan muu ryhmästä ei niitä kuule tahi näe ja muut luulevat Proteuksella olevan muutama mutteri löysällä miekkailuharjoituksen aikana saamansa tärskyn seurauksena. Pian tämän jälkeen ryhmän mukanaan raahaama komppanian lippu syttyy säkenöimään (älkää edes kysykö…), ilmaisten lähellä olevan jotain vaarallista. Severus rauhoittaa joukon sanomalla että lippu vain reagoi hallitsemattomasti oudon sään takia ja pian lippu lakkaa räiskähtelemästä valoa. Lähemmäs pyhättöä tullessaan ryhmä löytää kymmeniä julmasti tapettujen Imperial Fistsien häpäistyjä ruumiita ja merkeistä päättelevät Kaaoksen olleen asialla. Pian tämän jälkeen ryhmä joutuu väijytykseen kapeassa vuorensolassa. Viholliset paljastuvat Chaos Space Marineiksi (siis pahoja Space Marineja) jotka kuuluvat pahamaineiseen Black Legioniin. Ryhmä päihittää vihollisen mutta menettää kolme jäsentä, mukaan lukien veteraanikersantti Crastorin (Ben Bishop). Vähän myöhemmin ryhmä törmää reitilleen osuneen puoliraunioituneen rakennuksen käytävillä demoniin joka tappaa vielä yhden ryhmän jäsenen. Kapteeni Severus käy empimättä mörön kimppuun ja taiston tuoksinassa molemmat putoavat seinässä olevan reiän takana ammottavaan rotkoon. Johtajansa menetyksen masentama ryhmä uskoo tehtävän olevan turha, sillä planeetalla ei näytä olevan ketään elossa ja hätäsignaalia yhä lähettävä majakka on varmastikin automaattivaihteella. Proteus – jonka Severus salaa nimitti seuraajakseen kuolemansa varalta – päättää kuitenkin että ryhmän on tutkittava signaalin lähde sillä joku apua tarvitseva saattaa olla yhä hengissä. Kuinka ollakaan, ryhmä löytää eloonjääneitä, kaksi Imperial Fistsiä: Nidonin (Johnny Harris) ja Chaplain (kirj. suom. kappalainen mutta tässä yhteydessä pikemminkin pappi) Carnakin (John Hurt!). Kaksikko löytyy pyhätöstä jonka tärkein sisältö on koodeksi, arvokas kirja jonka Keisari itse on aikoinaan lahjoittanut Imperial Fistseille. Carnak kertoo kuinka monta viikkoa sitten hänen komppaniansa joutui suunnattoman demonilauman hyökkäyksen kohteeksi ja kuinka kaikki muut Imperial Fistsit teurastettiin Carnakin ja Nidonin yrittäessä suojella pyhää kirjaa. Pappi ei osaa kysyttäessä selittää kuinka vain hän ja apulaisensa selvisivät hengissä ja vaikka kukaan ei asiaan mitään sanokaan, eräs Ultramarineseista, Verenor (Steve Waddington), pelkää kaksikon olevan salaa Kaaoksen turmelemia. Näin vakavaa syytöstä ei kuitenkaan kevyesti tuoda julki. Hermoraunio Nidon nappaa opuksen mukaan ja joukkio lähtee kohti noutopistettä mutta matkalla heidän kimppuunsa käy suuri joukko Chaos Space Marineja. Proteuksen johdolla ryhmä päihittää ensimmäisen hyökkäyksen mutta menettää kaksi jäsentä. Kun lisää Chaos Space Marineja ilmestyy viimeistelemään työn, kapteeni Severus syöksyy yllättäen esiin kuka tietää mistä, niputtaa tusinan vihollista omin kätösineen ja raivaa muille tietä kohti noutopistettä. Päästyään turvallisesti risteilijälleen, ryhmä valmistautuu palaamaan kotiplaneetalleen Macraggelle. Epäilysten kalvama Proteus tiedustelee Pytholin paikattavana olevalta Severukselta kuinka Kaaoksen turmeluksen tunnistaa ja kertoo epäilystään kahden Imperial Fistsin suhteen. Severus ottaa Proteuksen mukaansa kuulustellakseen pappia ja tämän apulaista. Upseerin arvoonsa vedoten Severus avaa ja tutkii koodeksin joka läsnäolijoiden tyrmistykseksi onkin täynnä tyhjiä sivuja. Severus syyttää Carnakia valeasuiseksi demoniksi, minkä Carnak tietenkin kiistää, kunnes kolmas Ultramarine, Hypax (Gary Martin), kävelee huoneeseen kantaen komppanian lippua joka räiskyy kirkasta valoa ilmaisten demonin läsnäolon. Severus pamauttaa kuulaan Carnakin kalloon ja tinttaa tästä pimahtaneelta Nidonilta valot pois. Lippu ei kuitenkaan lopeta säihkymistään ja Proteuksen ja Hypaxin järkytykseksi paljastuu että demoni onkin kapteeni Severus! Severus lyö Proteukselta vintin pimeäksi, tappaa Hypaxin ja koppaa koodeksin kainaloonsa ennen kuin katoaa. Toivuttuaan Proteus ja Nidon törmäävät mekkalaa tutkimaan tulleeseen Verenoriin ja kolmikko seuraa demonin jälkiä pitkin aluksen käytäviä. Kuultuaan taistelun ääniä he löytävät komeasti piestyn Pytholin joka kertoo otuksen painelleen laivan kappeliin. Kappelissa todelliseen hahmoonsa muuntautunut demoni suorittaa koodeksia käyttäen jonkinlaista loitsua joka Nidonin mukaan avaa portin Kaaoksen olentojen asuttamaan rinnakkaismaailmaan. Olion aikomuksena on selvästi hiipiä huomaamattomasti Macraggelle ja vapauttaa laumoittain demoneita tuhoamaan Ultramarinesien kotiplaneetta. Lyhyestä virsi kaunis: vaikka Nidon ja apuun rientänyt Pythol pääsevät tappelun aikana hengistään ja Verenor ja Proteus saavat selkäänsä, Proteus saa mörön lopulta päiviltä käyttämällä kappeliin jemmattua, aiemmin nähtyä sotavasaraa. Ja näin päivä on pelastettu. Elokuva päättyy kohtaukseen jossa kessuksi ylennetty Proteus johtaa Verenorin kanssa uuden noviisiryhmän taisteluvalan vannomista.

Huh! Tulipa lässytettyä pitkään! Vilpitön anteeksipyyntöni. Jo tätä kirjoittaessani saatoin kuulla miten nopeimmin tylsistymistään nukahtaneiden lukijoiden päät mäjähtivät näppäimistöön. Näyttelijäkuvaukset jääkööt tällä kertaa koska elokuvassa on vain ääninäyttelijöitä. Nyt alammekin jo sitten päästä itse asiaan. Eli: miksi näinkin marginaalinen elokuva on päätynyt käsiteltäväksi Kubrickin Kuutiossa? No, Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie kuuluu samaan kategoriaan kuin Taru Sormusten Herrasta – elokuvat, eli molempien perustana toimii hyvin laaja ja yksityiskohtainen fantasiamaailma. Lisäksi niitä yhdistää suuri, kansainvälinen, intohimoinen ja omistautunut fanikunta. Näin ollen näistä kahdesta fantasiamaailmasta ammentaville elokuville on taatusti kysyntää. Tällaiset elokuvat ovat kuitenkin äärimmäisen vaikea laji. Syynä tähän on se että vaikka molempia elokuvia tehtäessä on niiden varmasti toivottu vetoavan myös aihepiireihinsä vihkiytymättömiin ihmisiin, niiden arvokkain ja ensisijaisin kohderyhmä ovat kuitenkin omistautuneimmat fanit. Taloudellisesta perspektiivistä katsoen on tietenkin olennaista että elokuva vetää tarpeeksi katsojia teatteriin jotta kustannukset saadaan katettua, sehän on selvää. Loppupeleissä on kuitenkin elintärkeää että tämän lajin elokuvat miellyttävät ensisijaisesti aihepiirin pitkäaikaisia faneja sillä juuri he ovat elokuvan todennäköisimmät ensikatsojat ja elokuvaa kaikkein innokkaimmin odottaneet. Liioittelematta voisi todeta että juuri näitä ihmisiä varten elokuva on, hitto soikoon, edes tehty! Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että tämän lajin elokuvien tekijöillä on suorastaan moraalinen velvollisuus varmistaa että elokuva on mahdollisimman uskollinen lähdemateriaalilleen.  Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie ei ilmestyessään saanut teatterilevitystä vaan se julkaistiin suoraan DVDlle. Näin ollen edellä mainitut paineet kohdistuivat siihen tavallistakin väkevämmin, sillä elokuvan ovat ensimmäisinä tietenkin ostaneet ja arvostelleet kaikkein intohimoisimmat fanit ja heidän mielipiteidensä vaikutusta muiden alan harrastajien päätöksille ostaa elokuva – puhumattakaan kysynnästä mahd. jatko-osalle – ei voi aliarvioida. Joten tärkein kysymys kuuluu: onnistuuko Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie tehtävässään tarjota nautittava katselukokemus Warhammer 40000n harrastajille? Vaikka asiaa ulkopuolisen silmin tarkastelenkin, sanoisin että valitettavasti ei.

Selvitetäänpä sitten yksityiskohtaisemmin miksi ei. Yhdeksi syyksi voisi mainita sen että elokuva sisältää erinäisiä pikkuvirheitä ja epäjohdonmukaisuuksia. Eräs hyppäsi silmille heti elokuvan alkuminuuteilla. Tämä vaatii taas pientä pohjustusta joten koettakaa kestää. Kymmenen tuhatta vuotta sitten Roboute Guilliman, alkuperäisen Ultramarines – legioonan Primarch, kynäili teoksen nimeltä Codex Astartes, joka on periaatteessa Space Marineille sama kuin Sudenpentujen käsikirja Aku Ankka – sarjakuvissa eli sen sivuilta löytyy kaikki mitä Space Marinen tarvitsee tietää. Sen tärkein sisältö oli Guillimanin laatima organisaatiomalli uusille tuhannen miehen Chaptereille. Tässä mallissa Chapter jakautuu kymmeneen sadan Marinen komppaniaan, joista kymmenes komppania sisältää Chapterin nuoret, vihreät monnit ja ensimmäinen komppania sisältää kokeneimmat veteraanit. Codex Astartes jakaa jokaiselle komppanialle oman tunnusvärin jolla (useimmiten muttei välttämättä aina) maalataan jokin Space Marinen haarniskan osa, yleensä olkapanssarien reunus. Eri Chaptereillä on omat käytäntönsä näiden merkintöjen suhteen mutta Ultramarinesit käyttävät edellä mainittua metodia. Tämä siksi että he seuraavat poikkeuksettomasti, orjallisesti, jopa uskonnollisen dogmaattisesti kaikkia Codex Astartesin sääntöjä! No, elokuvan alussa kapteeni Severus sanoo ryhmälle (enemmän tai vähemmän näillä sanoilla) että he ovat pian menossa ensi kertaa taistoon Ultramarineseina. Tässä kohtaa vasta ensi kertaa kiinnitin huomiota siihen, että ryhmän olkapanssarien reunus on kullankeltainen, mikä puolestaan indikoi että ryhmä näin ollen kuuluisi Chapterinsa toiseen komppaniaan, toisin sanoen, Chapterin toiseksi kokeneimpaan komppaniaan. Huom! nämä ovat siis oleviaan Marineja menossa ensi kertaa taisteluun. Lievä ristiriita, sanoisin. Toinen asia mikä kiinnitti huomioni, oli tapa jolla ryhmän jotkut jäsenet naljailevat (olkoonkin että melko hyväluontoisesti) lekurilleen Pytholille. Proteus esimerkiksi epäsuorasti syyttää noviiseja järkevään varovaisuuteen kehottavaa Pytholia heikkohermoisuudesta, jopa pelkuruudesta. Tämä asenne on täysin epäuskottava kun tietää miten suunnattoman tärkeitä Apothecaryt ovat Chaptereilleen ja miten paljon heitä kunnioitetaan. Apothecarien tärkein tehtävä on kerätä talteen taistelussa kaatuneiden geeni-siemenet sillä ilman niitä mikään Chapter ei voisi luoda uusia jäseniä. Apothecaryt valitaan tehtäväänsä ensisijaisesti juuri kuolemaa halveksuvan rohkeutensa perusteella, sillä heidän on jatkuvasti asetettava oma henkensä muiden puolesta alttiiksi. Ja sitten se ihmeen valoa leiskuva lippu. Kuten juonikuvauksesta käy ilmi ko. hökötys on juonen kannalta olennainen mutta kysyisinpä vaan: miksi helvetissä se ei leisku valoa kun ryhmä törmää demoniin ensimmäistä kertaa?!

Kaanonin yksityiskohdat sikseen, toinen asia miksi Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie ei toimi kovinkaan hyvin on se että se ei loppujen lopuksi ole kovin kiinnostava elokuvana. Warhammer 40000n mytologian valtavuus ja monisävyisyys eivät mitenkään välity elokuvasta. Tämä on aivan helvetinmoinen sääli sillä, vaikka elokuva on (kuten jo aiemmin selitin) suunnattu pääasiassa Warhammeriin jo valmiiksi vihkiytyneille, niin se olisi voinut tarinaltaan eeppisempänä olla mahtava promootiotyökalu koko tuotemerkille ja siten houkutellut tuhatmäärin uusia innokkaita harrastajia (varmasti elokuva onnistui tässä suhteessa jotenkuten mutta silti). En voi mennä vannomaan muiden ihmisten reaktioista mutta minussa elokuva ei onnistunut herättämään paljon minkäänlaisia tunnetiloja sitä ensimmäistä kertaa katsoessani, pariin otteeseen oli oikeastaan pakko oikein taistella tylsistymistä vastaan. Elokuvan kiinnostavin ja mieleenpainuvin kohtaus on ehdottomasti toinen, hektinen taistelu Chaos Space Marineja vastaan mutta valitettavasti senkin tuottama adrenaliiniryöppy jää vain hetkelliseksi piristysruiskeeksi. Kuten joku nerokkaasti tölväisi elokuvaa muuntaen hieman Warhammerin kuuluisaa tag linea: 

In the grim darkness of the far future there is only… walking. 

Koska sitä elokuva suurimmaksi osaksi on: kävelyä. Ja mitä tulee elokuvan hahmoihin, he jäävät sangen ohuiksi ja pinnallisiksi ja lukuun ottamatta kyynistä ja nasevasanaista Pytholia yksikään elokuvan hahmoista ei pahemmin jäänyt mieleen. Haluaisin vielä erikseen mainita ettei elokuvan 3D-animaatiokaan kovin suurta vaikutusta tehnyt mutta ei siitä sen enempää.

Koska olen tähän mennessä haaskannut lukijoiden kärsivällisyyttä ja palstatilaa jo aivan liikaa, lienee lopullisen tuomion paikka. Tiivistetysti voisi sanoa että Ultramarines: A Warhammer 40000 Moviesta puuttuu substanssi. Se aivan liian on hajuton, mauton ja väritön tehdäkseen vaikutusta (kuvittelisin) edes Warhammerin omistautuneimpiin faneihin. Siinä on liikaa ns. tyhjää tilaa ja sen ärsyttävät pikkuvirheet nakertavat jo valmiiksi heikkoa kokonaisuutta. Se on päältä komeahko mutta sisältä ontto. Hyvä yritys mutta yritykseksi jääkin. Mikäli jatko-osa on luvassa, toivotan tekijätiimille jo etukäteen onnea! Hoitakaa homma ensi kerralla kunnialla kotiin.

Ensi kertaan, ja toivottavasti lyhytsanaisemmissa merkeissä!

- Ville

#4 Pathfinder (2007)

Urpo uudelleenlämmittely

Tämä kirjoitus on pakko aloittaa pienellä tunnustuksella. Pathfinder (2007) on päätynyt Kubrickin Kuution käsittelyyn vain ja ainoastaan siksi että kun ensi kertaa bongasin sen erään kirpputorin syrjäisestä hyllystä ja tarkastelin ohimennen sen kantta (ylhäällä, oikeanpuoleinen kuva), ajattelin että ’Tämähän vaikuttaa siistiltä!’ Kyseinen DVD ei kuitenkaan sillä kertaa poistunut putiikista mukanani, paristakin syystä. Ensinnäkin siksi että levykotelon takakannesta löytynyt lyhyt juonikuvaus sai minut välittömästi varuilleni (syistä joista myöhemmin lisää). Toinen syy taas oli se, että melko monia kirpputoreja nuohonneena olen oppinut sen että niiden valikoimiin päätyneet elokuvat voi jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka on katsottu miljoona kertaa ja joihin on jo kyllästytty ja niihin jotka ovat yksinkertaisesti niin huonoja että niitä ei halua omassa hyllyssään loputtomiin hillota. En voinut täydellä varmuudella arvata kumpaan kastiin Pathfinder kuului, mutta jokin vaisto sanoi että se kuului jälkimmäiseen kategoriaan. Siltikin halu ostaa ja katsoa se jäi kummittelemaan aivojen takaosaan. En kuitenkaan halunnut ostaa sikaa säkissä joten päätin tehdä vähän taustatutkimusta. Ja voi pojat, että koinkin yllätyksen!

Pathfinderin inspiraationa toimi vuonna 1987 ensi-iltansa saanut norjalaiselokuva Veiviseren (suom. Tiennäyttäjä, saameksi Ofelaš, engl. Pathfinder). Myönnän auliisti että en ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä elokuvasta mutta se oli ilmeisesti aikoinaan rajoja rikkova teos: se on nimittäin ensimmäinen kokonaan saameksi puhuttu elokuva, sen inspiraationa toimi vanha saamelainen kansantaru ja se huomioitiin Oscar-ehdokkuudellakin (paras vieraskielinen elokuva)! Sen tekijöiden joukosta löytyy meille suomalaisille tuttu Nils-Aslak Valkeapää joka paitsi vastasi elokuvan musiikista, myös näytteli pientä sivuosaa. Ilmeisesti uudemman Pathfinderin tarina on sama mutta siirretty 1000-luvun Finnmarkin läänistä n. 1100-luvun Pohjois-Amerikkaan, saamelaiset on korvattu intiaaneilla ja idästä hyökkäävä vihollinen on vaihtunut viikinkeihin.

Pathfinderin lähtökohdat olivat siis mielenkiintoiset mutta siltikin pieni epäilys kaiversi yhä mieltä. Amerikkalaisethan tunnetusti rakastavat tehdä uusintaversioita ei-amerikkalaisista elokuvista mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä jälki on… no, sanotaan nyt kyseenalaista tasoa. Poikkeuksiakin toki on (ks. jenkkiläinen Brothers (2009) versus tanskalainen Brødre (2004), aiheena traumatisoitunut Afganistanin veteraani) mutta sangen harvoin jenkkiuusinta tekee oikeutta alkuperäiselle teokselle. Pathfinder päätyi ostoskassiin seuraavan kirppisreissun päätteeksi koska loppujen lopuksi uteliaisuus voitti ennakkoluuloisuuden. Lähes missä tahansa muussa yhteydessä ihmisen elämässä tämä olisi hyvä asia mutta ei todellakaan tällä kertaa. Kävi niin kuin aikaisemmin arvostelemani Mindhuntersin kanssa: olisi vain pitänyt kuunnella sitä Samu Sirkka-ääntä joka kehotti jättämään Pathfinderin kirppiksen hyllylle. En kuunnellut. *syvä huokaus*

Hoidetaanpa juonikuvaus pois alta ennen kaikkea angstausta. Joskus arviolta vuosien 1100 ja 1200 välillä polttopuita keräämässä ollut intiaaninainen (Michelle Thrush) bongaa itselleen tuntemattoman oudon eläimen (valkean hevosen), lähtee seuraamaan konia ja osuu rantaan karahtaneen viikinkien pitkälaivan hylylle josta hän kalapuikoiksi pakastuneen kuolleen miehistön joukosta löytää ainoan eloonjääneen, pikku kalpeanaaman. Poju päätyy intiaanikylään jossa kylän äijät haluaisivat jättää penskan pakkaseen kuolemaan koska pelkäävät tämän kasvaessaan muuttuvan isiensä kaltaiseksi riehuvaksi pedoksi. Pojun löytänyt nainen saa miehensä, kylän päällikön (Wayne C. Baker), muuttamaan mielensä. He antavat pojalle nimeksi Aave (arvatkaa vaan miksi…) ja kasvattavat tämän omanaan. Aave kasvaa aikuiseksi (Karl Urban) eksistentialistisen angstin kanssa kamppaillen ja kuolleen isänsä laivasta mukaansa kiskoma miekka ainoana muistoesineenä entisestä elämästään. Loput tarinasta tulikin jo periaatteessa selitettyä edellä: vanha pilviveik… anteeksi, shamaani (Russell Means) veikkaa Aaveen olevan vanhuksen paikan lopulta perivä uusi Polunnäyttäjä ja hetkeä myöhemmin uusi viikinkipoppoo saapuu ryöstämään ja raiskaamaan, etunenässä joukon päällikkö Gunnar (Clancy Brown) ja tämän oikea käsi Ulfar (Ralf Möller). Aaveen kotikylä tuhotaan ja asukkaat pistetään lihoiksi hänen ollessaan metsästämässä ja saapa hän hävitystä tutkimaan tullessaan itsekin vähän turpiinsa ennen kuin onnistuu pakenemaan naapurikylään. Tästä seuraakin sitten kamppailu pohjanmiesten nujertamiseksi ja Aaveen identiteettikriisin ratkaisemiseksi. Ai niin, onpa tähän yhtälöön vielä saatu ympättyä myös Aaveen ja ärsyttävän kilpakosijan (Jay Tavare) välinen vääntö kulmakunnan herkkuperseestä (Moon Bloodgood).

Keskitytäänpä sitten elokuvan taustajoukkoihin, aloittaen ohjaaja Marcus Nispelistä. Tätä kaveria ei voi parhaalla tahdollakaan luonnehtia mielikuvituksekkaaksi ohjaajaksi. Jätkän KAIKKI viisi tähänastista leffaa ovat nimittäin uusintaversioita: The Texas Chainsaw Massacres (Teksasin Moottorisahamurhat, 2003, alkup. 1974), TV-elokuva Frankestein (2004, alkup. 1931), Friday the 13th, (2009, alkup. 1980) ja Conan the Barbarian (2011, alkup. 1982)! Miehen ensimmäinen täysin oma elokuva Backmask julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Esiin kaivamieni arvostelujen perusteella Nispelillä tuntuu olevan enemmän intoa kuin taitoa, kaikki hänen tekeleensä eivät ole olleet varsinaisia kriitikkojen suosikkeja. Ja tämä oli kohteliain mahdollinen tapa jolla asian saattaa ilmaista! Fun fact: huomatkaa että Nispel on uudelleenfilmatisoinut kolme edellä mainituista leffoista juuri 29 vuotta alkuperäisversion jälkeen! Jännä yhteensattuma tuo.

Lausutaanpa sitten muutama sana joistakin elokuvan näyttelijöistä. Pääosaa esittävä Karl Urban lienee monille tuttu kahdesta jälkimmäisestä Taru Sormusten Herrasta - elokuvasta (2002 ja 2003) joissa hän näytteli Eomeria. Oma mielipiteeni tästä uusiseelantilaisesta näyttelijästä on lievästi kaksijakoinen: hän ei suoranaisesti ole mikään loistonäyttelijä mutta hän on omalla tavallaan minusta hyvinkin karismaattinen ja – syystä jota en osaa itsellenikään täysin perustella – hänessä tuntuu piilevän paljon potentiaalia. Sääli vain että Pathfinderissa hän ei kyllä todellakaan pääse sitä näyttämään. Muita tunnetumpia nimiä ovat Clancy Brown ja Ralf Möller. Rosoisen ja kirveellä veistetyn Brownin tunnetuimpia osia lienevät Highlanderin (suom. Highlander – kuolematon, 1986) Kurgan ja Starship Troopersin (1997) kersantti Zim. Muutoin hän on kunnostautunut lähinnä pienten sivuosien esittäjänä ja eritoten ääninäyttelijänä (ks. englanninkielisen Paavo Pesusienen Herra Rapu), eikä ihme: jätkällä on lievästi sanottuna eeppinen ja (en häpeä käyttää tätä ilmaisua) seksikäs ääni! Kivitalon kokoinen ja näköinen ja ääneltään sepelimyllyä muistuttava Möller taas lienee monille tuttu Gladiaattorin (Gladiator, 2000) järkälemäisenä germaani Hagenina. Nämä kaksi korstoa ovatkin (allekirjoittaneen mielestä) Pathfinderin karismaattisimmat ja mielenkiintoisimmat hahmot. On aina plussaa jos elokuvassa on siistit roistot.

Valitettavasti ylistyksen aiheet loppuvatkin sitten siihen. Kaikessa lyhykäisyydessä todettakoon että Pathfinder on yksi huonoimpia elokuvia mitä olen eläissäni katsonut! Tiesin jo sitä ostaessani ettei se mitään korkeampaa taidetta olekaan. Ostin sen lähinnä siksi että se vaikutti elokuvalta jonka tahtiin voisi mukavasti heittää aivot puoleksitoista tunniksi narikkaan. Toisin kävi. Mikä siitä sitten tekee niin huonon? Asian voisi selittää näin: Pathfinderia katsoessani huulilleni nousi vähän väliä hämmentynyt ja epäuskoinen mitä vittua? – kuiskaus. Pathfinder ei nimittäin vain ole tarkoituksettomasti hölmö (tai edes tarkoituksellisesti hölmö mikä voi joskus olla elokuvan tavoite), se on käsittämättömän epälooginen! Jotkin elokuvan piirteet pistävät miettimään mitä ihmettä tuotantotiimi – ja eritoten kässäristä vastannut Laeta Kalogridis – on oikein poltellut. Annan pari esimerkkiä. Aave siis löytyy penskana rantaan karahtaneesta viikinkilaivasta (joka on muuten aivan liian suuri ja liiaksi perinteistä purjelaivaa muistuttava) jonka koko muu miehistö on kohmettunut jääpuikoiksi. Kysymys kuuluu: millä vitun ilveellä ruipelo, rääsyihin verhoutunut kymmenkesäinen poika on pysynyt hengissä kun kaikki muut ovat jäätyneet hengiltä?! Kysynpä vaan. Miksi ihmeessä inkkarit viittaavat viikinkeihin ”lohikäärmemiehinä” kun P-Amerikan alkuperäiskansojen mytologiassa koko otusta ei edes tunneta? Miksi ko. viikingit ovat maalanneet kasvonsa sinimustiksi? Miksi viikingit murisevat? Kyllä, luit oikein! Tai sen puoleen: miksi elokuvan viikingit edes näyttävät siltä miltä näyttävät?! Elokuvan pohjanmiehet tuntuvat vaatetuksensa ja varustuksensa perusteella eksyneen Pathfinderin kuvauksiin jostain huonosta fantasia-larpista. Ymmärtäähän tuon jos tiettyjä pikku historiallisia yksityiskohtia tulee tällaisissa elokuvissa välillä liioiteltua mutta Pathfinderin viikingit näyttävät niin todellisuudesta poikkeavilta että aloin pakostakin miettiä onko heistä vastannut konseptitaiteilija ollut massiivisesti pilvessä, historian jo yläasteella reputtanut tai molempia. Mene ja tiedä.

Toinen asia, mikä Pathfinderissa allekirjoittanutta nyppii aivan suunnattomasti, ovat sen aivan järjettömät siirtymät. Annan taas esimerkin. Elokuvan alkupäässä, juuri ennen viikinkien hyökkäystä, Aave painuu metsälle ja on keskellä korpea kuullessaan viikinkien sotatorven törähdyksen. Hälyttävän äänen kuultuaan Aave pinkoo metsän läpi ja pian hän katselee lahden toiselta puolen kun viikingit kurmottavat intiaanikylää. Sotatorven kuullessaan Aave on paikassa, joka selvästi on korkealla lumisen vuoren rinteillä ja vieläpä selvästi niin korkealla että hän ei millään helvetin ilveellä voi pinkoa takaisin kyläänsä muutamassa minuutissa kuten elokuva tahtoo antaa ymmärtää. Tämä oli vain yksi esimerkki monesta vastaavasta. Ylipäätään sääolosuhteet vaihtelevat elokuvan aikana suorastaan skitsofreeniseen malliin. En tiedä tarkkaan millaiset kevättalven olosuhteet Vancouverin ympäristössä ovat (siellä leffa nimittäin on kuvattu) mutta en usko että ne voivat olla sellaiset kuin mitä ne Pathfinderissa ovat! Jos ovat niin huh huh! Vuorokauden aikojen väliset siirtymätkin ovat lievästi sanottuna kulmakarvoja nostattavia: joitakin näitä siirtymiä katsellessa tuntui melkein siltä kuin kohtaus olisi jätetty iltahämärässä kesken ja sen kuvaamista olisi sitten jatkettu keskipäivällä kenenkään muistamatta millainen valaistus oli kohtausta viimeksi kuvattaessa. Lievästi sanottuna amatöörimäistä touhua…

Loppukaneetiksi voisi todeta että Pathfinder on jokaisessa suhteessa niin kuppainen kuin elokuva vain mahdollisesti voi olla, totaalista selluloidin ja koko tuotantotiimin potentiaalin ja osaamisen tuhlausta. Toivon todellakin että mitään näin surkeaa en tule enää koskaan elämäni aikana katsomaan. Pathfinder on katselukokemus jota en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään, leffa jota kannattaa vältä kaikin mahdollisin keinoin. 

Ensi kertaan!

- Ville

#3 American Gangster (2007)

Rikollisen hyvä rikosdraama

Kubrickin Kuutio palaa tositoimiin luvattoman pitkäksi venähtäneen julkaisutauon jälkeen. Nyt ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, alun perinhän vannotin itseäni pitämään yllä kahden viikon julkaisuväliä mutta viime kerrasta on jo päässyt vierähtämään toista kuukautta! No, jos tästä nyt sitten ryhdistäytyisi ja koittaisi pitää alkuperäisestä suunnitelmasta kiinni. Hyvityksenä aionkin nyt lunastaa aiemmin tekemäni lupauksen ja julkaista vaihteeksi positiivisen arvostelun ja seuraavissa palaankin sitten taas haukkumaan huonoja elokuvia. Tällä kertaa leikkuulaudalle nostetaan jälleen yksi Ridley Scott-raina, nimittäin American Gangster (2007).

Startataanpa tuttuun tapaan juonikuvauksella. Koska American Gangsterissa on periaatteessa kaksi päähahmoa, selostan hahmojen tarinat ensin erillisesti ja liitän ne yhteen oikean hetken tullen. Aloitetaanpa Denzel Washingtonin esittämästä Frank Lucasista. Frank on reilu kolmekymppinen gangsteri joka on viimeiset viisitoista vuotta elämästään palvellut legendaarista Ellsworth ’Bumpy’ Johnsonia (Clarence Williams III), elämää suurempaa hahmoa New Yorkin Harlemin mustassa alamaailmassa. Frank on vuosien varrella kohonnut Bumpyn autonkuljettajasta vanhan äijän henkivartijaksi, torpedoksi ja rahastajaksi. Erään talvisen päiväkävelyn aikana Bumpy saa sydänkohtauksen ja kuolee ja näin Frank astuu vanhan patriarkan suuriin saappaisiin.  Bumpyn kuolema synnyttää valtatyhjiön Harlemin alamaailmaan ja pian – kuten Frank asian runollisesti ilmaisee – ’jokainen gorilla ajaa omaa etuaan.’ Oppi-isänsä kuolemaa sureva Frank yrittää parhaansa mukaan pitää perimänsä jengin bisnekset pyörimässä ja samalla yrittää kehittää strategian jolla nousta alueen hallitsijaksi. Yllättävä ratkaisu materialisoituu täydessä vauhdissa olevan Vietnamin sodan muodossa. 70-luvun taitteessa kun ollaan, huumebisnes pyörii heroiinin ympärillä ja Frank oppii uutisreportaaseista sekä juuri kotiutuneilta mustilta soltuilta että kaakkoisaasialainen heroiini on huippuluokan kamaa ja mikä tärkeintä, sitä ei kotimaan markkinoilla vielä ole tarjolla. Tätä lähdettä käyttämällä Frank ei enää joutuisi ostamaan ylihintaista, huonolaatuista hepoa italialaismafialta jonka oma huumekuljetus on käytännössä katsoen läpeensä korruptoituneen NYPDn pyörittämää. Frank ottaa yhteyttä erään serkkunsa ex-mieheen Nateen (Roger Guenveur Smith), USAn armeijan kersanttiin joka pyörittää klubia Bangkokissa. Naten avulla Frank hankkiutuu monen mutkan kautta heroiinin alkulähteille syvällä Kaakkois-Aasian viidakoissa, tarkemmin sanottuna Kuomintangin omistamalle oopiumiviljemälle. Vaikka leirin komentaja Khun Sa (Ric Young) varoittaa Frankia että tämän uusi hanke tulee väistämättä tallomaan Amerikan vakiintuneempien ja voimakkaampien rikollisjärjestön varpaille, Frankia ei voisi vähempää kiinnostaa ja hän ostaa järisyttävät sata kiloa superpuhdasta heroiinia jonka Naten lahjomat USAn ilmavoimien lentäjät salakuljettavat Jenkkilään sotilaskoneiden sisään kätkettynä. Kotona suoritettu reagenssitesti vahvistaa heroiinin olevan 100-prosenttista ja tästä inspiroituneena Frank antaa uudelle pollelleen nimen ’Blue Magic.’ Sinitaiasta tuleekin suunnaton hitti nistien keskuudessa ja pian rahaan lappaa sisään ovista ja ikkunoista. Pian Frankin bisnekset kasvavat sellaisiin mittoihin että hän huomaa tarvitsevansa apuvoimia ja kutsuu perheensä North Carolinasta asumaan New Yorkiin. Frank ostaa vanhalle äidilleen (Ruby Dee) hulppean kartanon ja Frankin viisi veljeä Huey, Turner, Melvin, Dexter ja Terrence (Chiwetel Ejiofor, Common, Warner Miller, J. Kyle Manzay ja Albert Jones) perustavat kukin oman alansa liikkeet toimimaan Frankin rahanpesu- ja kuljetuspisteinä. Frankin yksityiselämässä alkaa uusi vaihe kun hän rakastuu puertoricolaiseen missiin Eva Kendoon (Lymari Nadal) ja kaksikko avioituu. Tässä vaiheessa Frank onkin noussut Harlemin alamaailman kiistattomaksi kuninkaaksi. Nousu huipulle ei kuitenkaan suju ongelmitta. Ongelmia eivät tuota ainoastaan kilpailevat gangsterit, pahimpina uhkina Leroy ’Nicky’ Barnes (Cuba Gooding Jr.) ja Frankin myöhemmin ampuma Tango (Idris Elba), vaan Frankin omat veljet. Frank itse on hyvin vaatimaton ja kurinalainen mies jonka elämäntyyli on hänen asemaansa nähden spartalaisen koruton ja hän uskookin että vauraudella leveily on paitsi merkki heikkoudesta mutta myös pomminvarma tapa hankkia poliisin huomio osakseen. Frankin veljet, köyhiä maalaispoikia kun ovat, eivät aina tahdo tätä muistaa ja ongelmiahan siitä seuraa. Frank heittää varovaisuutensa nurkkaan vain yhden ainoan kerran, tuhoisin seurauksin. Frankilla ja Evalla on liput ’Vuosisadan otteluun’, Muhammad Alin ja Joe Frazierin väliseen nyrkkeilymatsiin ja tilaisuuden kunniaksi Eva ostaa Frankille törkeän kalliin tsintsilla-turkin jonka Frank pukee ylleen otteluillan ajaksi.

Tässä kohtaa voimme siirtää huomioon toiseen päähahmoon. Richie Roberts (Russell Crowe) on New Jerseyn poliisilaitoksen etsivä joka käy iltakoulua valmistuakseen juristiksi. Hänellä on vaimo Laurie (Carla Gugino) joka on kyllästynyt Richien krooniseen uskottomuuteen ja hakee avioeroa, aikomuksenaan muuttaa pariskunnan pienen pojan kanssa sukulaisten luo Las Vegasiin. Eräänä päivä Richie ja hänen työparinsa Jay (John Ortiz) saavat vinkin paikallisen gangsterin laskuun toimivasta kirjanpitäjästä jolta kiskotut tiedot voisivat johtaa mojoviin pidätyksiin. Kaksikko seuraa salavihkaa kirjanpitäjää jonka hallussa olevien paperikassien he uskovat sisältävän kuitteja. Kirjanpitäjä jemmaa paperikassit auton peräkonttiin ja jättää pirssin syrjäiselle parkkipaikalle. Richie ja Jay kokevat elämänsä shokin kun kassien sisällöksi paljastuu lähes miljoonan arvosta seteleitä! Käytyään keskustelun moraalista ja periaatteista, kaksikko tekee oikean ratkaisun ja luovuttaa rahat todistesäilöön mutta samalla he tekevät itsestään korruptoituneen poliisiaseman muiden jeparien inhokkeja. Kaiken kukkuraksi Jay paljastuu narkkariksi ja kuolee lopulta yliannostukseen. Työkaveriensa syrjimä ja perheensä hylkäämä Richie on pian ypöyksin kunnes hänen esimiehensä Lou Toback (Ted Levine) tekee hänelle mielenkiintoisen tarjouksen. Osana presidentti Nixonin julistamaa ’huumeiden vastaista sotaa’ liittovaltion hallitus on perustanut uuden viraston Bureau of Narcotics and Dangerous Drugs (myöh. DEA) jonka tarkoitus on kitkeä huumekauppa. Toback on suositellut lahjomattomaksi ja suoraselkäiseksi tunnettua Richietä viraston New Jerseyn osaston johtoon. Richie suostuu ja kokoaa tiimin itsensä kaltaisia rehellisiä poliiseja, etunenässä etsivät Spearman, Jones ja Abruzzo (John Hawkes, RZA ja Yul Vazquez). Tiimi ryhtyy välittömästi työhön ja todettuaan olevansa täysin pihalla alueen (pääasiassa italialaisten) huumekauppiaiden toiminnasta ja hierarkiasta, he alkavat purkaa vyyhtiä katutasolta ja törmäävät sattumalta uuteen superpuhtaaseen Sinitaika-nimiseen heroiiniin jota levittää viranomaisille täysin tuntematon taho. Richie jopa onkii tietoja lukiokaveriltaan ja poikansa kummisedältä, mafioso Joey Sadanolta (Ritchie Coster) jolla ei myöskään ole mitään tietoa mafian huumebisneksiä hitaasti syövän Sinitaian alkuperästä. Tutkimustensa lomassa Richie tutustuu tahtomattaan NYPDn erikoistutkintayksikön vastenmieliseen ja korruptoituneeseen johtajaan, etsivä Trupoon (Josh Brolin). Tiimin tutkimukset eivät ota edistyäkseen kunnes Richie painuu kameran kera katsomaan ’Vuosisadan ottelua.’ Yleisön joukosta hän bongaa yllättäen itselleen tuntemattoman mustan miehen joka on pukeutunut kalliiseen tsintsilla-turkkiin ja istuu mahtavan Lucchesen mafiaperheen pomon Dominic Cattanon (Armand Assante) edessä! Hieman asiaa tongittuaan Richielle selviää että salaperäisen miehen nimi on Frank Lucas. Ja tästä näiden kahden hahmon välinen vääntö toden teolla alkaa! En aio paljastaa juonesta tämän enempää koska suosittelen jokaista katsomaan tämän leffan joskus.

No niin, asiaan! Puhutaanpa ensin elokuvan näyttelijöistä ja heidän suorituksistaan. American Gangster on siinä mielessä erittäin virkistävä elokuvakokemus että, toisin kuin sen kaltaiselta suuren mittakaavan Hollywood-produktiolta voisi odottaa, sen näyttelijäkaartissa ei ole kovinkaan monta suurta nimeä. Denzel Washington ja Russell Crowe eivät taatusti esittelyjä kaipaa, molemmat jätkät kun ovat vuosikausia kuuluneet elokuvamaailman kermaan ja osoittaneet kykenevänsä tekemään loistorooleja toisensa jälkeen vaikka molemmat kädet selän taakse sidottuina. American Gangster ei ole poikkeus kummankaan miehen osalta. Denzel on käsittämättömän hyvä eleganttina ja viileän tyylikkäänä mutta silti tulisieluisena Frank Lucasina, kuin samettihanskaan verhottu rautanyrkki tai jään kuorruttama tulivuori. Crowe on yhtä lailla erinomainen sopivan renttumaisena ja moraalisesti ristiriitaisena Richie Robertsina. Nämä kaksi muodostavatkin joka suhteessa loistavan kontrastin toisilleen. Loput elokuvan näyttelijöistä ovatkin sitten kunnostautuneet lähinnä sivuosissa pienemmissä tv- ja elokuvatuotannoissa mutta sitä ei heti uskoisi American Gangsteria katsoessa. Jopa vain vähän aikaa yleisön silmissä viipyvät näyttelijät esittävät osansa omistautumisella jota odottaisi isompien roolien esittäjiltä. Haluaisin nostaa eritoten etsivä Trupoa esittävän Josh Brolinin jalustalle. Brolin kuuluu toisen suosikkini Edward Nortonin kanssa näyttelijänä samaan harvinaislaatuiseen kastiin: aivan sama missä elokuvaa hän esiintyykään, hän on aina todella vakuuttava. Vaikka elokuva muuten olisikin keskinkertainen tai huonokin, Brolin tuo siihen laatua useamman näyttelijän edestä (ks. Men In Black III, 2012). Tämä kaveri tullaan vielä muistamaan yhtenä Hollywoodin todellisista suuruuksista, sanokaan minun sanoneen, ja jos ei, niin maailmassa ei ole mitään oikeutta. Brolinin esittämä Trupo ei vilahda kuvissa kovinkaan moneen otteeseen mutta hän on kaikessa lipevyydessään ja vittumaisuudessaan suorastaan sietämättömän herkullinen hahmo ja ehdottomasti yksi parhaita roistoja joita olen kuunaan elokuvissa nähnyt.  

Toinen asia mikä tekee American Gangsterista mielestäni niin mainion, on se että se todistaa vääräksi erään pitkään omaamani ennakkoluulon. Näyttelevät muusikot (tai sen puoleen musisoivat näyttelijät) ovat aina saaneet minussa aikaiseksi vaistomaisen hylkimisreaktion mitä tahansa elokuvaa kohtaan. Vielä pahemman reaktion nostattavat näyttelevät räppääjät. Tiedän että tämä lausuma saa minut kuulostamaan paitsi paatuneelta elitistiltä myös viheliäiseltä rasistilta – suurin osa rap-artisteista kun nyt sattuu olemaan mustia – mutta vannon ja vakuutan pyhästi että rotukysymykset eivät tähän liity. Haluaisinkin kysyä nyt ihan vakavasti: osaatteko muka nimetä yhtään hyvää mustan räppärin tekemää roolisuoritusta elokuvassa joka EI ole lajityypiltään toiminta-/räiskintäelokuva? … Sitähän minäkin. Ja arvatkaa mitä? En olisi osannut itsekään… ennen American Gangsteria. Elokuvasta löytyy nimittäin peräti kolme rap/hip hop-artistia: Wu-Tang Clanistä tuttu RZA (aka Robert Diggs) esittää etsivä Moses Jonesia, Common (aka Lonnie Rashid Lynn Jr.) esittää Turner Lucasia ja T.I. (aka Cliff Harris Jr.) esittää Turnerin poikaa Steveä. Ja he kaikki vetävät osansa erittäin pätevästi, T.I. jopa mainiosti. Joten pakko se on myöntää: kyllä räppäritkin osaavat näytellä!

Nyt kun musiikkia sivuttiin, niin puhutaanpa siitä hetki lisää. American Gangsterissa on nimittäin aivan tolkuttoman hyvät musat! Nostan hattua elokuvan musiikista vastanneelle Greg Callowaylle.

Elokuvassa kuullut kappaleet on valittu erittäin hyvällä maulla ja, mikä parasta, elokuvassa ei ole käytetty niitä kaikkein itsestään selvimpiä ja useasti kuultuja veisuja vaan mukaan on päässyt vähän tuntemattomampia aikakauden hittilauluja, esim. kaksi samettiäänisen Anthony Hamiltonin kipaletta (jotka mies bändeineen itse esittää eräässä kohtauksessa!). Poikkeuksen muodostaa Bobby Womackin kuolematon Across 110th Street joka kuultiin ensi kertaa samannimisessä elokuvassa vuodelta 1972 (suom. Verinen Katu) ja sen jälkeen lukemattomissa muissa elokuvissa. American Gangsteriin ko. ralli istuukin kuin nenä naamaan sen usein unohdetun voimakkaan yhteiskunnallisen sanoman takia (ja elokuvassa myös liikutaan kyseisen kadun ympäristössä). Ja onhan messissä myös Sam Mooren ja Dave Praterin aina yhtä ihana Hold On, Im Comin' joka on kieli poskessa ujutettu kohtaan jossa diilerit jakavat huumeita!

Tästä pääsemmekin näppärästi siirtymään siihen mikä on allekirjoittaneen mielestä eräs American Gangsterin hienoimmista piirteistä. Rikollisten elämää ja toimia kuvaavat elokuvathan ovat siinä mielessä kiistanalainen taiteenlaji että ne nähdään usein rikollisuutta ihannoivina eikä American Gangster ole tässä suhteessa poikkeus. Elokuvan ilmestyessä monet kriitikot suhtautuivat nuivasti elokuvan kuvaukseen Frank Lucasista, väittäen sitä liian silotelluksi ja kaunistelevaksi. Tämän näkemyksen edustajille sanonkin nyt mitä kohteliaimmin: vetäkää eräs nimeämätön naiskehon osa päähänne! Henk.koht. olen sitä mieltä että American Gangster ei todellakaan kaunistele Frankin toimia ja sen seurauksia, päinvastoin. Kuten tavallista, elokuvan kritiikki on mennyt ihmisiltä yli hilseen. Spekuloisin että näin on käynyt siksi että elokuvan kritiikki ei ole ylikorostettua tai liiaksi alleviivattua. American Gangster tarjoaa kritiikkinsä hienostuneesti ja pienin keinoin. Paras esimerkki tästä on kohtaus jossa kuvataan erästä kiitospäivää. Frank vaimoineen ja perheineen nautti ylellistä kalkkunapäivällistä juhlapöydän ääressä hienossa talossa kun taas yksinäinen Richie kasaa kiitospäivän ateriaksi kerrosvoileivän tölkkikalkkunasta (hyi saatana!), sipuliviipaleista ja murskatuista perunalastuista majoneesin kera samalla kun kymmenet, elleivät sadat heponistit kolmen osavaltion alueella delaavat Sinitaian tuottamiin yliannostuksiin ja kaiken tämän taustalla soi Jumala ompi linnamme! Jos tämä kohtaus ei pistä miettimään tai herätä edes jotain empatian tunteita, on katsojan sydämen kyynisyysmittarin elohopea saavuttanut pakkasrajan.

Viimeiseksi nostaisin esille sen että American Gangster onnistuu jossain missä valitettavan harva nykyelokuva onnistuu: se on erittäin tyylikäs elokuva. Leffan miljöö tuntuu hyvin autenttiselta ja hahmojen vaatemuodissa ja muissa tyylielementeissä ei ole havaittavissa lainkaan nykyvaikutteita tai koomisuuden puolelle lipsahtavaa aikakauden korostusta. Jos American Gangsterin visuaalinen ilme ja kameratyö eivät olisi niin selkeästi modernia jälkeä, sitä voisi erehtyä pitämään aikalaiskuvauksena!

Summa summarum: American Gangsterissa ei ole mitään heikkouksia tai ylimääräistä. Se ei ole ainoastaan hyvä gangsterielokuva, se on hyvä elokuva. Piste. Se on hallittu, huolellisesti toteutettu, vähäeleinen ja hienovarainen elokuva joka ei turhia kikkaile eikä pyri turhaan miellyttämään ketään. Se on toteutettu selkeä visio mielessä eikä se pyytele anteeksi. Sen erinomaisuus on samaa sarjaa kuin Mona Lisan kauneus: sitä ei voi selittää, sen vain tajuaa.

Ensi kertaan, toivottavasti mahdollisimman pian! 

- Ville 

#2 Kingdom of Heaven (2005)

Keskiaikainen keskinkertaisuus

Okei, tehdäänpä yksi asia heti kättelyssä selväksi: Kingdom of Heaven ei ole niin huono elokuva etteikö sitä kannattaisi jossain kohtaa katsoa jos, kuten allekirjoittanut, tämän lajityypin elokuvista sattuu diggamaan. Se on kuitenkin päätynyt Kubrickin Kuution hampaisiin siksi, että se toimii, ellei minään muuna, niin sitten varoittavana esimerkkinä siitä mitä tämänkaltaisia elokuvia luotaessa ei pidä tehdä.

Aloitetaanpa juonikuvauksella. Elokuvan tapahtumat potkaistaan käyntiin vuonna 1184. Ranskanmaan landella elävä seppä Balian (Orlando Bloom) on jäänyt hiljattain leskeksi vaimon tapettua itsensä heidän lapsensa kuoltua. Eräänä päivänä miehen puheille pamahtaa joukko ristiretkeläisritareita, joiden johtaja Godfrey, Ibelinin paroni (Liam Neeson), kertoo Balianille olevansa tämän isä. Äijä tarjoaa pojalleen uutta elämää Palestiinan tiluksillaan mutta Baliania ei voisi vähempää kiinnostaa. Pian ritarien jatkettua matkaansa ääni kellossa muuttuu kun kylän pappi trollaa Baliania aavistukseen liikaa. Balian pistää papin kylmäksi (huomatkaa nokkela vitsi: pappihan siis palaa kuoliaaksi, ehe ehe!), tajuaa olevansa kaulaansa myöten kusessa ja läksii siltä seisomalta ritarien perään, aikomuksenaan etsiä omalle ja vaimonsa sieluilleen pelastusta Jerusalemista. Tavoitettuaan ritarit ja lyötyään hynttyyt heidän kanssaan yhteen, matkaan tulee mutka kun paikallisen piispan lähettämät soltut saapuvat pidättämään murhasta syytettyä Baliania. Godfrey ei sitä salli ja pian kullien heristely muuttuu miekkojen kalinaksi. Balian ja kumppanit selviävät tilanteesta kunnialla mutta moni seurueesta kuolee ja Godfrey saa kuolettavan haavan nuolesta. Ennen delaamistaan ukko ehtii lyödä Balianin ritariksi ja käskee tämän ottaa haltuunsa Ibelinin tilukset ja palvella Jerusalemin ristiretkeläiskuningasta, Balduin Neljättä (Edward Norton). Hankalan matkan jälkeen Balian saapuu Jerusalemiin ja tutustuttaa itsensä alueen tärkeimpiin poliittisiin pelureihin ja löytää pian itsensä tasapainoilemassa vaarallisessa asemassa kristityn kuningaskunnan ajautuessa hitaasti mutta varmasti kohti konfliktia muslimien kanssa Balduin Neljännen ja sulttaani Saladinin (Ghassan Massoud) yrittäessä omien leiriensä fanaatikkojen riehumisesta huolimatta säilyttää hauras rauha kahden uskontokunnan välillä. Asiat alkavat mennä päin helvettiä kun kuningas Balduin kuolee sairautensa uuvuttamana ja kovaotteinen Guy de Lusignan (Marton Csokas) pelaa itsensä valtaistuimelle vaimonsa, Balduinin sisaren kuningatar Sibyllan (Eva Green), vastahakoisella tuella. Balian, joka torjuu Balduinin ja Jerusalemin marsalkan Tiberiaksen (Jeremy Irons) tarjouksen naida Sibylla (jonka kanssa Balianilla on jo ollut sutinaa) ja ottaa Jerusalemin armeija komentoonsa Guyn vaikutusvallan mitätöimiseksi, vetäytyy tiluksilleen murjottamaan. Fanaattisen temppeliritari Reynald de Chatillonin (Brendan Gleeson) törkeään provokaatioon vastaten Saladin marssii joukkoineen sotaan aikomuksenaan vallata Jerusalem. Balian selviää täpärästi Guyn järjestämästä murhayrityksestä ja kiirehtii takaisin Jerusalemiin missä Guyn johtamat kristityt valmistautuvat marssimaan Saladinia vastaan. Balian kehottaa Guytä miehineen luopumaan taattuun murskatappioon johtavasta marssista mutta Guy, pönttö kun on, ei kuuntele ja lähtee soitellen sotaan. Joukon ainoa fiksu komentaja Tiberias päättää viisaasti jäädä ritareineen Jerusalemiin mutta Baliania alusta asti neuvonut ja tukenut (outoa kyllä, nimettömäksi jätetty) johanniittaritari (David Thewlis) lähtee armeijan mukaan. Huonostihan siinä käy ja aavikon olosuhteisiin tottumattomat ja tyhmänrohkeat kristityt lahdataan viimeiseen mieheen. Uskonsa ja toivonsa menettänyt Tiberias painelee Kyproksen rannoille eläkepäiviä viettämään ja Balian vähine ritareineen valmistautuu puolustamaan Jerusalemia Saladinin ylivoimaisen armeijan hyökkäystä vastaan. Vaikka Balian vähälukuisine mutta sisukkaine joukkoineen alkuun lyö vertauskuvallisesti Saladinilta nenän poskelle, he tajuavat vain yrittävänsä viivyttää väistämätöntä tappiota ja uhraavansa turhaan hyviä miehiä puolin ja toisin. Balian neuvottelee rauhanomaisen ja verettömän antautumisen jalomielisen Saladinin kanssa ja Jerusalem siirtyy muslimien hallintaan. Balian ja valepukuun verhoutunut Sibylla jättävät Jerusalemin taakseen ja matkaavat yhdessä Balianin kotikylään Ranskaan.

Puhutaanpa sitten seuraavaksi leffan näyttelijöistä. Aloittakaamme pääosanesittäjästä Orlando Bloomista. En ole koskaan oikein ymmärtänyt millä lahjoilla tämä kaveri on edennyt näyttelijänurallaan niinkin korkeisiin sfääreihin kuin joissa hän tunnetusti liihottelee. Tutkiessani miehen karriääriä tein käsittämättömän havainnon: jätkän ensimmäinen elokuvarooli oli pieni nimetön sivuosa Stephen Fryn tähdittämässä Oscar Wilde-elämänkertaelokuvassa Wilde (1997). Sitten seuraa neljän vuoden breikki ja seuraavaksi Bloom ponnahtaa koko maailman tietoisuuteen Peter Jacksonin Taru Sormusten Herra- trilogian (Lord of the Rings, 2001-2003) Legolasina! Lisäksi hänet bongattiin vuonna 2001 seminäkyvässä osassa Kingdom of Heaveninkin ohjanneen Ridley Scottin elokuvassa Isku Mogadishuun (Black Hawk Down). Sen jälkeen jätkä on noussut vielä suurempaan maineeseen seppä/amatööripiraatti Will Turnerina ensimmäisissä kolmessa Pirates of the Caribbean-rainassa (2003-2007). Kysymys: miksi perkeleessä Bloomin kaltainen luikku on näytellyt seppää peräti neljässä leffassaan? Mene ja tiedä. Pikainen analyysi Kingdom of Heavenin arvioista vahvisti omatkin tuntemukseni: Bloom on niin ulkoisen olemuksensa kuin vähäisten näyttelijänlahjojensa vuoksi täysin väärä mies näyttelemään surun runtelemaa, eksistentialististen ja moraalisten dilemmojen kanssa painivaa ja arveluttavan uskonnollissävytteisen politiikan ja retoriikan maailman vastentahtoisesti temmattua Baliania. Tämä rooli olisi ollut omiaan vaikkapa Sean Beanille. Sen sijaan elokuvan muut näyttelijät vetävät roolinsa kelvollisesti, joissakin tapauksissa erittäin hyvinkin. Godfreyta esittävä Liam Neeson, Tiberiasta esittävä Jeremy Irons ja Reynald de Chatillonia esittävä Brendan Gleeson sopivat rooleihinsa kuin voisilmä puuroon ja vetävät osansa veteraaninäyttelijöiden varmuudella ja ammattitaidolla, olkoonkin että äijien roolisuoritukset tuntuvat ajoittain vähän rutiininomaisilta. Sääli sinänsä kun tietää että parempaakin heiltä voisi odottaa. Vaikka kuningatar Sibyllan rooli tarinassa itsessään ei ole erikoismaininnan arvoinen, kauriinsilmäinen Eva Green onnistuu omasta mielestäni tuomaan hahmoon hienon balanssin oikeanlaista herkkyyttä ja arvokkuutta. Marton Csokas puolestaan on loistava valinta Guy de Lusignaniksi. Csokasin esittämä Guy on vain aavistuksen miellyttävämpi tuttavuus kuin puremaan valmistautuva kuningaskobra, toisin sanoen: täydellinen roisto. Elokuvan loisteliaimmat näyttelijäsuoritukset ovat suuret auktoriteettihahmot, Edward Nortonin Balduin Neljäs ja Ghassan Massoudin Saladin. Vaikka miehen pärstä onkin koko elokuvan ajan metallinaamion peittämä, Norton näyttelee spitaalin runtelemaa mutta viisasta ja oikeamielistä Balduinia upeasti pelkällä äänellään ja kehonkielellään. Hänen suorituksensa on hatunnoston arvoinen. Yhtä lailla vaikuttava on Ghassan Massoud. Kotimaansa Syyrian elokuva- ja teatteripiireissä suunnatonta arvostusta ja ihailua nauttiva ankarapiirteinen ja jylhä Massoud uhkuu sellaista karismaa ja jopa hieman pelottavaa arvovaltaa joka tekee hänestä juuri oikean miehen näyttelemään legendaarista Saladinia.

Kingdom of Heavenin näyttelemisessä ei (paria poikkeusta lukuun ottamatta) siis ole vikaa. Mikä elokuvassa sitten mättää? Elokuvan kenties suurin ongelma on loppujen lopuksi sen historiallinen epätarkkuus. Täsmennetäänpä hieman. Koska historialliset elokuvat a) eivät ole dokumentteja, b) niiden ajallinen kesto on rajallinen ja c) ne edustavat käsikirjoittajan ja/tai ohjaajan sekä taiteellista että omaa historiallista näkemystä on täysin ymmärrettävää ja taiteellisista syistä perusteltavaa että tietyt tapahtumat/henkilöt sivuutetaan tai että ne esitetään epätarkasti. Kingdom of Heavenin suurin synti on se että se tarjoaa katsojalle hätkähdyttävän silotellun, poliittisesti ylikorrektin ja, mikä pahinta, hyvin epärealistisen ajankuvan. Vaikka aikaisemmin sanoinkin että historiallisia elokuvia tehdessä tietty tulkinnanvapaus on täysin hyväksyttävää, on mielestäni näiden elokuvien tekijöiden velvollisuus huolehtia siitä että elokuvasta välittyy ajan henki jos ei kirjain.  Juuri tässä suhteessa Kingdom of Heaven kompastuu kuin känninen teekkari vappuna. Olen itse aina ollut kiinnostunut keskiajan historiasta ja siksi katsonkin olevani melko hyvin perillä siitä millainen keskiaikainen maailma oli. Se oli kuulkaas hirvittävä maailma ja aika jollaisessa en toivoisi pahimman vihamiehenikään joutuvan elämään. Tuo rumuus ei lainkaan välity Kingdom of Heavenista. Elokuvan tiettyjen hahmojen humanismi ja suvaitsevaisuus eivät tunnu uskottavilta jos on edes jotenkuten tietoinen keskiajan realiteeteista ja ajan ihmisten sielunelämästä. Kuvittelisin että tämä johtuu elokuvan tekijöiden halusta olla herättämättä ylenpalttista polemiikkia: konfliktin kummakin osapuolen fanatismi on kuvattu hyvin helläkätisesti. Ymmärtäähän tuon kun ottaa huomioon että Kingdom of Heaven julkaistiin vain neljä vuotta World Trade Centerin terrori-iskujen jälkeen, joten elokuvan aihe oli rainan ilmestymishetkellä lievästi sanottuna kiistanalainen.

Toinen asia, mikä Kingdom of Heavenissa pännii, on elokuvan hahmojen historiallinen epätarkkuus. Tai ei niinkään epätarkkuus vaan hahmojen liian yksiulotteinen karrikointi. Pikaisen tutkimuksen perusteella voi hahmojen sekä heidän tekojensa että mielipiteidensä sanoa olevan historiallisille esikuvilleen melko uskollisia. Poikkeuksen muodostavat Balian ja Sibylla joiden hahmoja on Hollywoodin pensseli melkoisesti värittänyt… mustavalkoisemmaksi. Jos jätetään hahmojen välinen turha (ja fiktiivinen) rakkaussuhde pois laskuista, näiden hahmojen suurin synti on se että ne eivät tee historiallisille esikuvilleen oikeutta. Oikeat Balian ja Sibylla kaikkine epätäydellisyyksineen ja arveluttavine piirteineen olivat huomattavasti kiinnostavampia kuin valkokangasversionsa. Tämä on kuulkaa minusta perhananmoinen sääli. Mikä helvetti siinä on että amerikkalaiselokuvien (ja varsinkin historiallisten sellaisten) päähahmoista ei uskalleta tehdä realistisesti raflaavia ja siten kiinnostavampia? Jumalauta! Ovatko moraalisesti monisyiset ja ristiriitaiset hahmot muka oikeasti niin vaikeasti sulateltavia?

Kingdom of Heavenin suurimmat synnit eivät kuitenkaan ole edellä mainitut asiat vaan elokuvan teatteriversion käsittämättömän typerä editointi. Tutkiessani elokuvan arvosteluja huomasin oudon trendin: monet arvostelijat (kuten allekirjoittanut) suhtautuivat nihkeästi elokuvan teatteriversioon mutta totesivat laajennetun director’s cut- version olevan huomattavasti parempi, joidenkin arvioiden mukaan kuin kokonaan eri elokuva. ’Mitä helvettiä?’ ajattelin. Pengottuani asiaa tajusin mitä nämä arvostelijat tarkoittivat. Annan esimerkin. Eräässä kohtauksessa Balian esittää strategiansa Jerusalemin puolustukseksi ja jätkän suunnitelma on sangen pätevä. Nähdessäni elokuvan ensi kertaa mietin itsekseni että millä helvetin ilveellä Ranskan maaseudulla koko elämänsä kykkinyt seppä voi olla noin hyvin perillä piirityssodankäynnin nyansseista? Director’s cut- versiossa mukana oleva kohtaus tarjoaa tähän vastauksen: Ranskassa asuessaan Balian on osallistunut paikallisten aatelissukujen välisiin pikkusotiin ja, seppä kun on, on itse rakentanut ja korjannut piirityslaitteita ja ollut paikalla niitä käytettäessä eli kokemusta mieheltä siis löytyy. Ja tämä oli vain yksi esimerkki monesta vastaavasta! Yhtäkkiä moni elokuvan käsittämättömältä vaikuttanut seikka kävi täydellisesti järkeen kun tutkin mitä muita kohtauksia elokuvan teatteriversiosta oli jätetty pois! Toisin sanoen: Kingdom of Heavenin ajoittainen huonous johtuu siitä että se ampuu itseään jalkaan susihuonolla leikkaustyöllä. Ei näin. Ei todellakaan näin!

Kingdom of Heavenista jäi käteen erittäin pettynyt olo. Olisi ollut siedettävämpää jos tämä johtuisi siitä että elokuva olisi yksinkertaisesti huono. Mutta totuus on karumpi: Kingdom of Heavenin huonous johtuu sen puolivillaisuudesta, munattomuudesta ja yleisestä amatöörimäisestä hutiloinnista. Pettymyksen tunnetta syventää entisestään se että ohjaajan tuolilla istuu Ridley Scott, joka on aina ollut suosikkiohjaajani. Katsottuani Kingdom of Heavenin tätä kirjoitusta varten katsoin heti perään Gladiaattorin (Gladiator, 2000) lohduttaakseni itseäni sillä tiedolla että Scott pystyy halutessaan luomaan todella hyvän historiallisen elokuvan.

Ensi kertaan, jengi!

- Ville

#1 Mindhunters (2004)

Valkokankaan Criminal Minds

Jännityselokuvalle Mindhunters lankeaa kyseenalainen kunnia potkaista käyntiin Kubrickin Kuution lista elokuvista joita ei ikimaailmassa kannata katsoa. Itse asiassa, juuri tämä leffa - ja nimenomaan sen huonous - toimivat katalyyttinä tämän blogin perustamiselle. En edes itse omista kyseistä tekelettä vaan päädyin katsomaan sen ainoastaan koska pikkuveljeni unohti ko. DVDn kämppääni ja kerättyään leffahyllyni nurkassa pölyä lähes yksitoista kuukautta (!) sain lopulta aikaiseksi katsoa sen, ihan vaan mielenkiinnosta, yksinäisen talvi-illan ratoksi. Kävi kuin Pinocchiolle: olisi vaan pitänyt kuunnella sitä vienoa, Samu Sirkkamaista ääntä korvassa joka käski olemaan katsomatta. En sitten kuunnellut. V*ttu!

Yksi elokuvan monista pahan olon aiheuttavista tekijöistä iski päin naamataulua heti alkuminuuteilla kun kuvaan tuli kolme auton kojelaudan päällä virnuilevaa, jääkiekkoilijoita esittävää bobblehead-figuuria. Keskimmäinen oli ilmetty Saku Koivu. 'Hauska pikku Suomi-viittaus!' ajatteli pikku Ville itsekseen hykerrellen. 'Hetkinen nyt...' ajatteli Ville välittömästi. Suomi-viittaus... 'Ei... ei, hyvä Jumala, EI!' rukoili Ville mielessään. Veri muuttui jääksi suonissa. Sydän alkoi takoa teknistä death metal-biittiä. Kylmä hiki kihosi ohimolle. Suun takaosassa hölskyi sappinesteen kitkerä maku. Darraava käsi tarttui DVD-koteloon ja käänsi sen ympäri, silmien kauhusta laajenneiden pupillien hakeutuessa kohti credittejä takakannen alareunassa. 'Ohjaaja'... EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!! RENNY HARLIN!!! Tässä kohtaa Samu Sirkka korvan juuressa huusi varoituksia Woodstockin äänentoistoa vastaavalla volyymillä mutta en kuunnellut. Näin jälkikäteen voin uskoa nyt tietäväni melko varmasti missä mielentilassa tuota pikaa omia kiveksiään nokkoskimpulla piiskaava masokisti on ennen itse teon suorittamista. Sain taannoin tietooni että Mindhuntersin alkuperäinen ohjaaja Peter Howitt jättäytyi projektista kesken kaiken. Toisaalta, kun ottaa huomioon ettei Howittin omien elokuvien joukostakaan pahemmin laatutyötä löydy (ks. Johnny English, 2003), on kenties ymmärrettävää miten Renny Harlinin kaltainen kolmosdivarin sählääjä päätyi istumaan ohjaajan tuolille. Oman mausteensa tähän katastrofaaliseen keitokseen tuo myös Wayne Kramerin käsikirjoitus (reiluuden nimissä todettakoon että Kramer on tutkimusteni perusteella OHJAAJANA sangen pätevä joten ehkäpä Mindhuntersin kässäri voidaan lukea valitettavaksi harha-askeleeksi, mene ja tiedä). 

Puhutaanpa sitten hetki näyttelijöistä. Aloitetaan tuntemattomammasta päästä. Nicole Willisin hahmoa esittävän Patricia Velásquezin saattavat jotkut muistaa Stephen Sommersin Muumio (The Mummy, 1999)- ja Muumion Paluu (The Mummy Returns, 2001)-elokuvista, joista jälkimmäisessä hänellä oli näkyvä sivuosa, egyptiläiskuningatar Anck-Su-Namun. Muuten mimmi on kunnostautunut lähinnä mallina. Suomalaiskatsojille luultavasti täysin tuntematon on Rafe Perryä esittävä William Kemp, joka on ilmeisesti näytellyt lähinnä typerissä ja yhdentekevissä tanssi/musikaalielokuvissa, joista ei tietääkseni ainoakaan ole pohjoisille kunnaillemme rantautunut. Vähän tunnetumpia nimiä seuraa. Elokuvan päähenkilöä Sara Moorea esittävän Kathryn Morrisin monet muistanevat poliisisarjan Todistettavasti syyllinen (Cold Case) etsivä Lilly Rushina ja olipa hänellä pieni sivuosa elokuvassa Minority Report (2002). Gabe Jenseniä esittävä James Todd Smith tunnetaan paremmin taiteilijanimellä LL Cool J. Räppäämisensä ohella mies on näytellyt muutamassa filmissäkin, lähinnä action-leffoissa, joista tunnetuin lienee S.W.A.T (2003). Nyt kun tarkemmin muistelen, LL Cool J on työskennellyt Harlinin kanssa aikaisemminkin, vuoden 1999 aivottomassa ja hilpeän hirvittävässä Deep Blue Sea-elokuvassa! Mitä tämä yhteistyösuhde kertoo kummastakaan miehestä, on täysin lukijan päätettävissä. Bobby Whitmania esittävä Eion Bailey on joillekin luultavasti tuttu Fight Clubin (1999) Rickynä mutta suomalaiset tunnistavat hänet ehkä parhaiten loistavan minisarjan Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001) sotamies David Websterinä. Vince Shermania esittävä Clifton Collins Jr. on mielenkiintoinen ja lupaava näyttelijä joka (taas kerran) ei liene suomalaiskatsojille kovin tuttu mutta hän teki palkintoehdokkuudellakin noteeratun roolisuorituksen sarjamurhaaja Perry Smithinä tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Capote (2005). Tämän kaverin tulevia tekemisiä kannattaa pitää silmällä jos suinkin kiinnostaa. Loput näyttelijäkaartin jäsenet ovatkin sitten jo isompia nimiä. Jake Harrisiä esittävä Val Kilmer tuskin esittelyjä kaipaa sillä kaikilla on varmasti jonkinlainen kosketus tämän periaatteesa sangen pätevän mutta harmillisen epätasaisen, usein väärin roolitetun ja välillä alisuorittavan näyttelijän työhön. J.D Restonia esittävä Christian Slater on sikäli kumma tapaus että miehen muutoin täysin yhdentekevien ja vaihtelevankokoisten roolitöiden joukosta löytyy kelpo suoritus edesmenneen Tony Scottin ohjaamassa ja Quentin Tarantinon käsikirjoittamassa elokuvassa True Romance (1993), jossa Slater näytteli päähahmoa Clarence Worleya. Henk.koht. tasolla todettakoon että en ole koskaan voinut sietää koko tyyppiä, pärstästä aina kaverin yksityiselämän perseilyihin asti. Huomionarvoisimmaksi näyttelijäksi nostaisin Lucas Harperia esittävän Johnny Lee Millerin. Nykyisinhän mies on noussut tietoisuuteen Sherlock Holmesina (Holmes NYC, alunperin Elementary) mutta minulle hän on aina fantastisen Trainspottingin (1996) narsistinen ja megalomaaninen muka-älykkö huumehörhö/wannabe-suurrikollinen Simon "Sick Boy" Williamson. Ottaen huomioon miten loistavaa työtä Miller periaatteessa pystyy tekemään, on kummallista nähdä hänet sellaisessa pökäleessä kuin Mindhunters! 

Ai niin, kai siitä elokuvastakin pitäisi jo jotain sanoa...

Eli, juonikuvio on seuraavanlainen: joukkio FBIn profiloijia (Velásquez, Kemp, Morris, Miller, Bailey, Slater ja Collins) plus ulkopuolinen kyttä (LL Cool J) lennätetään koulutusleirille autiolle saarelle, missä profiloijaguru Harris (Kilmer) haluaa heidän suorittavan simulaation jossa jahdataan sarjamurhaajaa saarelle pystytetyssä lavastekaupungissa. Harris antaa poppoolle viikonlopun aikaa suoriutua läksystään, antaa deadlinen raportin palauttamiselle ja lentää takaisin mantereelle jättäen koko revohkan oman onnensa nojaan. Homma käynnistyy odotettuun malliin kunnes ansa tappaa (siis ihan oikeasti tappaa) yhden ryhmän jäsenen (Slater, onneksi). Sitten ryhmä alkaa löytää vihjeitä tulevista surmista. Puhelin ja radio lakkaavat yllättäin toimimasta ja ainoa vene räjähtää. Koska saarella ei muitakaan ihmisiä ole, alkavat ryhmän jäsenet epäillä toisiaan. Paine kasvaa, kello käy, pahaenteiset vihjeet kasautuvat ja jengiä tippuu kuin siiderikännisiä teinityttöjä yläasteen päättäjäisissä. Epäilyt siirtyvät henkilöstä toiseen sitä mukaan kuin vaihtoehdot hupenevat. 

Siltä varalta että tästä kirjoituksesta huolimatta joku jostain käsittämättömästä syystä haluaa tämän rainan katsoa, en aio paljastaa elokuvan juonenkäänteitä (ainakaan monta) saati loppuratkaisua. Sen sijaan keskityn nyt lähinnä siihen mikä Mindhuntersissa nyt sitten lopulta niin pahasti mättää. Listasta tuli päässäni melko pitkä mutta keskityn olennaisimpiin pointteihin. 

Elokuvan suurin synti on loppujen lopuksi se että murhaajan henkilöllisyys oli aivan liian helppo arvata. Elokuvan tekijät selvästi yrittivät ujuttaa ratkaisun avaimet tiettyihin visuaalisiin tärppeihin ja muutamaan strategisesti valittuun juonenkäänteeseen (jotkut toimivat, jotkut olivat typeriä) mutta allekirjoittaneelle ratkaisuksi riitti yksinkertaisesti roolitus. Jo ensimmäinen uhri, J.D. (Slater) oli päivänselvä tapaus sillä jämäkkä ja suoraselkäinen laumanjohtajaluonne - ja siten tappajalle vaarallisin henkilö - on taattu ensikaato. Älykäs, kiltti ja sormistaan näppärä Bobby (Bailey) olisi ominaisuuksiensa puolesta todennäköisin pirullisen ovelia, kryptisiä ja teknisiä ansoja virittävä nerokas manipuloiva psykopaatti mutta koska hänen lahjakkuutensa ja miellyttävä luonteensa alleviivataan katsojalle jo alusta alkaen, käy pian selväksi että hän ei ainakaan ole murhaaja. Kiivas Nicole (Velásquez) olisi muuten todennäköinen mutta hänessä ruumiillistuu turhankin selvästi eräs tämän lajin elokuvien tunnettu klisee: ulkonäöltään viehättävin mutta luonteeltaan vittumaisin nainen kuolee. Aina. Arveluttavien stereotyyppien galleriaa täydentää britti Rafe. Jälleen kerran yksi jenkkileffojen klisee: se yksi ainoa engelsmanni - joka tässä tapauksessa on vielä selvästi kaikkein humoristisin/koomisin hahmo -  kuolee. Aina. Epäpyhän kolminaisuuden täydentää Gabe (LL Cool J). Jos tämän lajin elokuvassa on musta mieshahmo, se tarkoittaa yhtä kolmesta asiasta: a) hän on joko 'se mukava musta kaveri', (koska amerikkalaisten leffojen sietämättömän siirappinen poliittinen korrektius)  b) hän on se joka loppua kohden alkaa näyttää todennäköisimmältä syylliseltä mutta ei sitten olekaan sitä (ks. edellinen kohta) tai c) kuolee ensimmäisenä tai toisena (ilmiö joka tunnetaan genren suurkuluttajien keskuudessa 'neekeri kuolee ekana'-sääntönä). Lisäksi Gaben alusta saakka alleviivattu ulkopuolisuus ja yksinäisen suden luonne ovat ärsyttävän läpinäkyviä yrityksiä 'ovelasti' hämätä katsojia ja johtaa heitä harhaan. Ja sitten vielä ärtyisä mutta tietoviisas Vince (Collins) joka sattuu olemaan alaruumistaan halvaantunut ja siksi pyörätuolissa. Just joo, todella hienovarainen tapa luoda empatiaa herättävä hahmo joka ei selvästikään voi olla syyllinen. 

Toinen erittäin ärsyttävä ja stereotyyppinen piirre Mindhuntersissa on kliseinen miljöö. En ole koskaan pitänyt siitä että elokuvissa jännitys perustuu tilanteeseen jossa joukko ihmisiä joutuu erityksiin, ansaan ja sitten vielä kuolemanvaaraan jossakin vaikeapääsyisessä sijainnissa koska sellainen skenaario on vaikea luoda uskottavalla tavalla. Lisäksi tällaisia skenaarioita sisältävät elokuvat sisältävät myös aivan liian usein käsittämättömiä epäloogisuuksia/epäuskottavuuksia. Mindhunters ei ole poikkeus. Kun ryhmä saapuu saarelle, heille kerrotaan että asuinrakennuksesta löytyy täydellisesti varustetty rikostekninen laboratorio, mukaan lukien tietokone josta pääse ViCAPiin (Violent Criminal Apprehension Program, FBIn sähköinen väkivalta- ja seksuaalirikostietopankki). Huomaatteko mitä ajan takaa? Puhelin ja radio eivät siis toimi mutta kenellekään ei tule mieleenkään edes yrittää pyytää apua sähköpostin välityksellä? Yeah, right...

Vielä lopuksi mainittakoon nopeasti että hahmot ovat yksiulotteisuutensa lisäksi myös toiminnaltaan epäloogisia. En jaksa ruveta latelemaan spesifejä esimerkkejä mutta hahmojen emotionaaliset reaktiot tilanteen muutoksiin ovat usein pahasti ristiriidassa hahmojen aikaisempien kuvausten kanssa ja heidän toimintansa on välillä hämmentävän epäuskottavaa. Tarpeetonta sanoakin, että tämä on paha kompastuskivi elokuvassa jossa psykologia sekä ihmisten ajatus- ja käyttäytymismallit näyttelevät tärkeää osaa. Ei näin. Kaiken kukkuraksi murhaajan asentamat ansat ovat täysin epäuskottavia. Eivät rakenteensa ja toimintansa perusteella mutta niiden taustalla oleva psykologia on välillä aukkoista ja epäloogista. Ansojen uskottavuutta murentaa entisestään se, että kun laskee ja päättelee ajan joka murhaajalla on ollut ansansa virittää (aika näyttelee myös elokuvassa tärkeää osaa), käy hyvin pian selväksi että ansat ovat aivan liian monimutkaisia tullakseen viritetyiksi niinkin nopeasti. 

Yhteenvetona voisi sanoa seuraavaa: Mindhunters ei yksinkertaisesti pelitä millään tasolla. Jos haluaa käyttää puolitoista - kaksi tuntia elämästään kunnon psykologisen murhamysteerin parissa, kannattaa etsiä vanhemman koulukunnan kamaa, kuten David Fincherin hyytävä Seitsemän (Se7en, 1995). Taatusti palkitsevampaa. 

Kiitos lukijoille ajastanne, ensi kertaan. Hellurei!

-Ville

Lähtölaukaus

Tervetuloa Kubrickin Kuutioon!

Tämä blogi on pyörinyt epämääräisenä, heikosti hahmoteltuna ideana aivojeni takaosan hämyisissä sokkeloissa jo jonkun aikaa. Nyt olen lopultakin tarttunut härkää sarvista ja nenärenkaasta ja on aika pistää hösseliksi!

Selitetään nyt ihan aluksi tämän blogin perusidea kaikessa lyhykäisyydessään...

Meikäläinen rakastaa elokuvia. Olen aina rakastanut. En miellä olevani mitenkään erityisen hyvin perillä ko. taiteenmuodon historiasta ynnä muusta nippelitiedosta enkä ole sen puoleen koskaan kunnolla niitä opiskellutkaan - akateemisesti tahi ei -mutta olenpahan vaan perusjätkä joka nauttii leffojen katselusta. Ja kuten kuka tahansa joka tykkää elokuvia katsella, on meikäläiselläkin melko jämäkät mielipiteet siitä mitä tykkään katsella ja millaisen tarjonnan kanssa ei ikimaailmassa jaksaisi kuluttaa persposkiaan kotisohvalla tai teatterin tuolissa. Ja tästä päästäänkin itse asiaan eli tämän blogin tarkoitukseen.

Harva asia nimittäin ärsyttää meikäläistä yhtä paljon kuin se että joutuu katsomaan huonon leffan! En tiedä teistä muista mutta meikäläistä ainakin pännii aivan saatanasti jos tulee tuhlattua aikaansa huonon elokuvan parissa. Itselläni on nimittäin yksinkertaisesti sen verran harrasta kunnioitusta ja siekailematonta ihailua koko elokuvan tekemisen ja näyttelemisen jaloa taidetta kohtaan, että huonon elokuvan tekeminen on minusta eräänlainen rikos ihmiskuntaa vastaan. Elokuvat ovat vertaansa vailla oleva ilmaisun muoto jolla on valta tarjota elämyksiä: saada ihmiset käymään läpi koko inhimillisten tunteiden skaala koko sateenkaaren kirjossaan ja saada heidän aivojensa rattaat pyörimään. Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa että elokuvilla on voima muuttaa katsojaansa: antaa heille uusia ajatuksia, ideoita ja näkökulmia, saada heidät kohtaamaan tunteensa kaikessa alkukantaisessa voimakkuudessaan. Monille ihmisille musiikki ja kirjallisuus tarjoavat samat elämykset mutta allekirjoittaneen mielestä elokuva on taiteenlaji joka on parhaiten tähän tarkoitukseen varustettu.  

Täsmennetäänpä hieman: HYVÄ elokuva saa aikaan em. kaltaisia reaktioita; huono elokuva taas ei. Huono elokuva on vähän sama kuin kaveri sanoisi tarjoavansa tuopin erinomaista olutta mutta tuopissa olisikin kusta - suuhun jää paha maku ja vituttaa. Ja juuri tällaisia tuntemuksia ehkäistäkseni olen päättänyt tämän blogin aloittaa.

Tämän blogin missio on etupäässä esitellä lukijoille elokuvia joita minun mielestäni kaikkien tulisi välttää kuin paiseruttoa! Elokuvia joille kenenkään ei tulisi uhrata kallisarvoisia minuutteja ainutkertaisesta elinajastaan tämän pallon pinnalla. Listalle päätyvät leffat on tietenkin valittu allekirjoittaneen melko subjektiivisin perustein enkä ole niin röyhkeä että väittäisin olevani mikään suuri leffakriitikko mutta tarkoitusperäni ovat puhtaan altruistiset: tässä blogissa listattujen elokuvien näkeminen ei mielestäni yksinkertaisesti ole kenenkään vaivan arvoista. 

Kas näin, pelin henki lienee jo tässä kohtaa tullut selväksi. Kiitos jos olet jaksanut lukea/jos olen onnistunut säilyttämään mielenkiintosi näinkin pitkälle. Ensimmäinen arvostelu pamahtaa nähtäville (toivottavasti) tuota pikaa! Siihen asti: moido! 

-Ville

P.S. Listalle tulee aika ajoin päätymään myös arvosteluja HYVISTÄ elokuvista. Ettei vaan mene liian synkäksi. 

P.P.S. Jos mieleenne tulee joku leffa josta haluaisitte kuulla arvioni, otan mielelläni ehdotuksia vastaan!