#3 American Gangster (2007)

Rikollisen hyvä rikosdraama

Kubrickin Kuutio palaa tositoimiin luvattoman pitkäksi venähtäneen julkaisutauon jälkeen. Nyt ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, alun perinhän vannotin itseäni pitämään yllä kahden viikon julkaisuväliä mutta viime kerrasta on jo päässyt vierähtämään toista kuukautta! No, jos tästä nyt sitten ryhdistäytyisi ja koittaisi pitää alkuperäisestä suunnitelmasta kiinni. Hyvityksenä aionkin nyt lunastaa aiemmin tekemäni lupauksen ja julkaista vaihteeksi positiivisen arvostelun ja seuraavissa palaankin sitten taas haukkumaan huonoja elokuvia. Tällä kertaa leikkuulaudalle nostetaan jälleen yksi Ridley Scott-raina, nimittäin American Gangster (2007).

Startataanpa tuttuun tapaan juonikuvauksella. Koska American Gangsterissa on periaatteessa kaksi päähahmoa, selostan hahmojen tarinat ensin erillisesti ja liitän ne yhteen oikean hetken tullen. Aloitetaanpa Denzel Washingtonin esittämästä Frank Lucasista. Frank on reilu kolmekymppinen gangsteri joka on viimeiset viisitoista vuotta elämästään palvellut legendaarista Ellsworth ’Bumpy’ Johnsonia (Clarence Williams III), elämää suurempaa hahmoa New Yorkin Harlemin mustassa alamaailmassa. Frank on vuosien varrella kohonnut Bumpyn autonkuljettajasta vanhan äijän henkivartijaksi, torpedoksi ja rahastajaksi. Erään talvisen päiväkävelyn aikana Bumpy saa sydänkohtauksen ja kuolee ja näin Frank astuu vanhan patriarkan suuriin saappaisiin.  Bumpyn kuolema synnyttää valtatyhjiön Harlemin alamaailmaan ja pian – kuten Frank asian runollisesti ilmaisee – ’jokainen gorilla ajaa omaa etuaan.’ Oppi-isänsä kuolemaa sureva Frank yrittää parhaansa mukaan pitää perimänsä jengin bisnekset pyörimässä ja samalla yrittää kehittää strategian jolla nousta alueen hallitsijaksi. Yllättävä ratkaisu materialisoituu täydessä vauhdissa olevan Vietnamin sodan muodossa. 70-luvun taitteessa kun ollaan, huumebisnes pyörii heroiinin ympärillä ja Frank oppii uutisreportaaseista sekä juuri kotiutuneilta mustilta soltuilta että kaakkoisaasialainen heroiini on huippuluokan kamaa ja mikä tärkeintä, sitä ei kotimaan markkinoilla vielä ole tarjolla. Tätä lähdettä käyttämällä Frank ei enää joutuisi ostamaan ylihintaista, huonolaatuista hepoa italialaismafialta jonka oma huumekuljetus on käytännössä katsoen läpeensä korruptoituneen NYPDn pyörittämää. Frank ottaa yhteyttä erään serkkunsa ex-mieheen Nateen (Roger Guenveur Smith), USAn armeijan kersanttiin joka pyörittää klubia Bangkokissa. Naten avulla Frank hankkiutuu monen mutkan kautta heroiinin alkulähteille syvällä Kaakkois-Aasian viidakoissa, tarkemmin sanottuna Kuomintangin omistamalle oopiumiviljemälle. Vaikka leirin komentaja Khun Sa (Ric Young) varoittaa Frankia että tämän uusi hanke tulee väistämättä tallomaan Amerikan vakiintuneempien ja voimakkaampien rikollisjärjestön varpaille, Frankia ei voisi vähempää kiinnostaa ja hän ostaa järisyttävät sata kiloa superpuhdasta heroiinia jonka Naten lahjomat USAn ilmavoimien lentäjät salakuljettavat Jenkkilään sotilaskoneiden sisään kätkettynä. Kotona suoritettu reagenssitesti vahvistaa heroiinin olevan 100-prosenttista ja tästä inspiroituneena Frank antaa uudelle pollelleen nimen ’Blue Magic.’ Sinitaiasta tuleekin suunnaton hitti nistien keskuudessa ja pian rahaan lappaa sisään ovista ja ikkunoista. Pian Frankin bisnekset kasvavat sellaisiin mittoihin että hän huomaa tarvitsevansa apuvoimia ja kutsuu perheensä North Carolinasta asumaan New Yorkiin. Frank ostaa vanhalle äidilleen (Ruby Dee) hulppean kartanon ja Frankin viisi veljeä Huey, Turner, Melvin, Dexter ja Terrence (Chiwetel Ejiofor, Common, Warner Miller, J. Kyle Manzay ja Albert Jones) perustavat kukin oman alansa liikkeet toimimaan Frankin rahanpesu- ja kuljetuspisteinä. Frankin yksityiselämässä alkaa uusi vaihe kun hän rakastuu puertoricolaiseen missiin Eva Kendoon (Lymari Nadal) ja kaksikko avioituu. Tässä vaiheessa Frank onkin noussut Harlemin alamaailman kiistattomaksi kuninkaaksi. Nousu huipulle ei kuitenkaan suju ongelmitta. Ongelmia eivät tuota ainoastaan kilpailevat gangsterit, pahimpina uhkina Leroy ’Nicky’ Barnes (Cuba Gooding Jr.) ja Frankin myöhemmin ampuma Tango (Idris Elba), vaan Frankin omat veljet. Frank itse on hyvin vaatimaton ja kurinalainen mies jonka elämäntyyli on hänen asemaansa nähden spartalaisen koruton ja hän uskookin että vauraudella leveily on paitsi merkki heikkoudesta mutta myös pomminvarma tapa hankkia poliisin huomio osakseen. Frankin veljet, köyhiä maalaispoikia kun ovat, eivät aina tahdo tätä muistaa ja ongelmiahan siitä seuraa. Frank heittää varovaisuutensa nurkkaan vain yhden ainoan kerran, tuhoisin seurauksin. Frankilla ja Evalla on liput ’Vuosisadan otteluun’, Muhammad Alin ja Joe Frazierin väliseen nyrkkeilymatsiin ja tilaisuuden kunniaksi Eva ostaa Frankille törkeän kalliin tsintsilla-turkin jonka Frank pukee ylleen otteluillan ajaksi.

Tässä kohtaa voimme siirtää huomioon toiseen päähahmoon. Richie Roberts (Russell Crowe) on New Jerseyn poliisilaitoksen etsivä joka käy iltakoulua valmistuakseen juristiksi. Hänellä on vaimo Laurie (Carla Gugino) joka on kyllästynyt Richien krooniseen uskottomuuteen ja hakee avioeroa, aikomuksenaan muuttaa pariskunnan pienen pojan kanssa sukulaisten luo Las Vegasiin. Eräänä päivä Richie ja hänen työparinsa Jay (John Ortiz) saavat vinkin paikallisen gangsterin laskuun toimivasta kirjanpitäjästä jolta kiskotut tiedot voisivat johtaa mojoviin pidätyksiin. Kaksikko seuraa salavihkaa kirjanpitäjää jonka hallussa olevien paperikassien he uskovat sisältävän kuitteja. Kirjanpitäjä jemmaa paperikassit auton peräkonttiin ja jättää pirssin syrjäiselle parkkipaikalle. Richie ja Jay kokevat elämänsä shokin kun kassien sisällöksi paljastuu lähes miljoonan arvosta seteleitä! Käytyään keskustelun moraalista ja periaatteista, kaksikko tekee oikean ratkaisun ja luovuttaa rahat todistesäilöön mutta samalla he tekevät itsestään korruptoituneen poliisiaseman muiden jeparien inhokkeja. Kaiken kukkuraksi Jay paljastuu narkkariksi ja kuolee lopulta yliannostukseen. Työkaveriensa syrjimä ja perheensä hylkäämä Richie on pian ypöyksin kunnes hänen esimiehensä Lou Toback (Ted Levine) tekee hänelle mielenkiintoisen tarjouksen. Osana presidentti Nixonin julistamaa ’huumeiden vastaista sotaa’ liittovaltion hallitus on perustanut uuden viraston Bureau of Narcotics and Dangerous Drugs (myöh. DEA) jonka tarkoitus on kitkeä huumekauppa. Toback on suositellut lahjomattomaksi ja suoraselkäiseksi tunnettua Richietä viraston New Jerseyn osaston johtoon. Richie suostuu ja kokoaa tiimin itsensä kaltaisia rehellisiä poliiseja, etunenässä etsivät Spearman, Jones ja Abruzzo (John Hawkes, RZA ja Yul Vazquez). Tiimi ryhtyy välittömästi työhön ja todettuaan olevansa täysin pihalla alueen (pääasiassa italialaisten) huumekauppiaiden toiminnasta ja hierarkiasta, he alkavat purkaa vyyhtiä katutasolta ja törmäävät sattumalta uuteen superpuhtaaseen Sinitaika-nimiseen heroiiniin jota levittää viranomaisille täysin tuntematon taho. Richie jopa onkii tietoja lukiokaveriltaan ja poikansa kummisedältä, mafioso Joey Sadanolta (Ritchie Coster) jolla ei myöskään ole mitään tietoa mafian huumebisneksiä hitaasti syövän Sinitaian alkuperästä. Tutkimustensa lomassa Richie tutustuu tahtomattaan NYPDn erikoistutkintayksikön vastenmieliseen ja korruptoituneeseen johtajaan, etsivä Trupoon (Josh Brolin). Tiimin tutkimukset eivät ota edistyäkseen kunnes Richie painuu kameran kera katsomaan ’Vuosisadan ottelua.’ Yleisön joukosta hän bongaa yllättäen itselleen tuntemattoman mustan miehen joka on pukeutunut kalliiseen tsintsilla-turkkiin ja istuu mahtavan Lucchesen mafiaperheen pomon Dominic Cattanon (Armand Assante) edessä! Hieman asiaa tongittuaan Richielle selviää että salaperäisen miehen nimi on Frank Lucas. Ja tästä näiden kahden hahmon välinen vääntö toden teolla alkaa! En aio paljastaa juonesta tämän enempää koska suosittelen jokaista katsomaan tämän leffan joskus.

No niin, asiaan! Puhutaanpa ensin elokuvan näyttelijöistä ja heidän suorituksistaan. American Gangster on siinä mielessä erittäin virkistävä elokuvakokemus että, toisin kuin sen kaltaiselta suuren mittakaavan Hollywood-produktiolta voisi odottaa, sen näyttelijäkaartissa ei ole kovinkaan monta suurta nimeä. Denzel Washington ja Russell Crowe eivät taatusti esittelyjä kaipaa, molemmat jätkät kun ovat vuosikausia kuuluneet elokuvamaailman kermaan ja osoittaneet kykenevänsä tekemään loistorooleja toisensa jälkeen vaikka molemmat kädet selän taakse sidottuina. American Gangster ei ole poikkeus kummankaan miehen osalta. Denzel on käsittämättömän hyvä eleganttina ja viileän tyylikkäänä mutta silti tulisieluisena Frank Lucasina, kuin samettihanskaan verhottu rautanyrkki tai jään kuorruttama tulivuori. Crowe on yhtä lailla erinomainen sopivan renttumaisena ja moraalisesti ristiriitaisena Richie Robertsina. Nämä kaksi muodostavatkin joka suhteessa loistavan kontrastin toisilleen. Loput elokuvan näyttelijöistä ovatkin sitten kunnostautuneet lähinnä sivuosissa pienemmissä tv- ja elokuvatuotannoissa mutta sitä ei heti uskoisi American Gangsteria katsoessa. Jopa vain vähän aikaa yleisön silmissä viipyvät näyttelijät esittävät osansa omistautumisella jota odottaisi isompien roolien esittäjiltä. Haluaisin nostaa eritoten etsivä Trupoa esittävän Josh Brolinin jalustalle. Brolin kuuluu toisen suosikkini Edward Nortonin kanssa näyttelijänä samaan harvinaislaatuiseen kastiin: aivan sama missä elokuvaa hän esiintyykään, hän on aina todella vakuuttava. Vaikka elokuva muuten olisikin keskinkertainen tai huonokin, Brolin tuo siihen laatua useamman näyttelijän edestä (ks. Men In Black III, 2012). Tämä kaveri tullaan vielä muistamaan yhtenä Hollywoodin todellisista suuruuksista, sanokaan minun sanoneen, ja jos ei, niin maailmassa ei ole mitään oikeutta. Brolinin esittämä Trupo ei vilahda kuvissa kovinkaan moneen otteeseen mutta hän on kaikessa lipevyydessään ja vittumaisuudessaan suorastaan sietämättömän herkullinen hahmo ja ehdottomasti yksi parhaita roistoja joita olen kuunaan elokuvissa nähnyt.  

Toinen asia mikä tekee American Gangsterista mielestäni niin mainion, on se että se todistaa vääräksi erään pitkään omaamani ennakkoluulon. Näyttelevät muusikot (tai sen puoleen musisoivat näyttelijät) ovat aina saaneet minussa aikaiseksi vaistomaisen hylkimisreaktion mitä tahansa elokuvaa kohtaan. Vielä pahemman reaktion nostattavat näyttelevät räppääjät. Tiedän että tämä lausuma saa minut kuulostamaan paitsi paatuneelta elitistiltä myös viheliäiseltä rasistilta – suurin osa rap-artisteista kun nyt sattuu olemaan mustia – mutta vannon ja vakuutan pyhästi että rotukysymykset eivät tähän liity. Haluaisinkin kysyä nyt ihan vakavasti: osaatteko muka nimetä yhtään hyvää mustan räppärin tekemää roolisuoritusta elokuvassa joka EI ole lajityypiltään toiminta-/räiskintäelokuva? … Sitähän minäkin. Ja arvatkaa mitä? En olisi osannut itsekään… ennen American Gangsteria. Elokuvasta löytyy nimittäin peräti kolme rap/hip hop-artistia: Wu-Tang Clanistä tuttu RZA (aka Robert Diggs) esittää etsivä Moses Jonesia, Common (aka Lonnie Rashid Lynn Jr.) esittää Turner Lucasia ja T.I. (aka Cliff Harris Jr.) esittää Turnerin poikaa Steveä. Ja he kaikki vetävät osansa erittäin pätevästi, T.I. jopa mainiosti. Joten pakko se on myöntää: kyllä räppäritkin osaavat näytellä!

Nyt kun musiikkia sivuttiin, niin puhutaanpa siitä hetki lisää. American Gangsterissa on nimittäin aivan tolkuttoman hyvät musat! Nostan hattua elokuvan musiikista vastanneelle Greg Callowaylle.

Elokuvassa kuullut kappaleet on valittu erittäin hyvällä maulla ja, mikä parasta, elokuvassa ei ole käytetty niitä kaikkein itsestään selvimpiä ja useasti kuultuja veisuja vaan mukaan on päässyt vähän tuntemattomampia aikakauden hittilauluja, esim. kaksi samettiäänisen Anthony Hamiltonin kipaletta (jotka mies bändeineen itse esittää eräässä kohtauksessa!). Poikkeuksen muodostaa Bobby Womackin kuolematon Across 110th Street joka kuultiin ensi kertaa samannimisessä elokuvassa vuodelta 1972 (suom. Verinen Katu) ja sen jälkeen lukemattomissa muissa elokuvissa. American Gangsteriin ko. ralli istuukin kuin nenä naamaan sen usein unohdetun voimakkaan yhteiskunnallisen sanoman takia (ja elokuvassa myös liikutaan kyseisen kadun ympäristössä). Ja onhan messissä myös Sam Mooren ja Dave Praterin aina yhtä ihana Hold On, Im Comin' joka on kieli poskessa ujutettu kohtaan jossa diilerit jakavat huumeita!

Tästä pääsemmekin näppärästi siirtymään siihen mikä on allekirjoittaneen mielestä eräs American Gangsterin hienoimmista piirteistä. Rikollisten elämää ja toimia kuvaavat elokuvathan ovat siinä mielessä kiistanalainen taiteenlaji että ne nähdään usein rikollisuutta ihannoivina eikä American Gangster ole tässä suhteessa poikkeus. Elokuvan ilmestyessä monet kriitikot suhtautuivat nuivasti elokuvan kuvaukseen Frank Lucasista, väittäen sitä liian silotelluksi ja kaunistelevaksi. Tämän näkemyksen edustajille sanonkin nyt mitä kohteliaimmin: vetäkää eräs nimeämätön naiskehon osa päähänne! Henk.koht. olen sitä mieltä että American Gangster ei todellakaan kaunistele Frankin toimia ja sen seurauksia, päinvastoin. Kuten tavallista, elokuvan kritiikki on mennyt ihmisiltä yli hilseen. Spekuloisin että näin on käynyt siksi että elokuvan kritiikki ei ole ylikorostettua tai liiaksi alleviivattua. American Gangster tarjoaa kritiikkinsä hienostuneesti ja pienin keinoin. Paras esimerkki tästä on kohtaus jossa kuvataan erästä kiitospäivää. Frank vaimoineen ja perheineen nautti ylellistä kalkkunapäivällistä juhlapöydän ääressä hienossa talossa kun taas yksinäinen Richie kasaa kiitospäivän ateriaksi kerrosvoileivän tölkkikalkkunasta (hyi saatana!), sipuliviipaleista ja murskatuista perunalastuista majoneesin kera samalla kun kymmenet, elleivät sadat heponistit kolmen osavaltion alueella delaavat Sinitaian tuottamiin yliannostuksiin ja kaiken tämän taustalla soi Jumala ompi linnamme! Jos tämä kohtaus ei pistä miettimään tai herätä edes jotain empatian tunteita, on katsojan sydämen kyynisyysmittarin elohopea saavuttanut pakkasrajan.

Viimeiseksi nostaisin esille sen että American Gangster onnistuu jossain missä valitettavan harva nykyelokuva onnistuu: se on erittäin tyylikäs elokuva. Leffan miljöö tuntuu hyvin autenttiselta ja hahmojen vaatemuodissa ja muissa tyylielementeissä ei ole havaittavissa lainkaan nykyvaikutteita tai koomisuuden puolelle lipsahtavaa aikakauden korostusta. Jos American Gangsterin visuaalinen ilme ja kameratyö eivät olisi niin selkeästi modernia jälkeä, sitä voisi erehtyä pitämään aikalaiskuvauksena!

Summa summarum: American Gangsterissa ei ole mitään heikkouksia tai ylimääräistä. Se ei ole ainoastaan hyvä gangsterielokuva, se on hyvä elokuva. Piste. Se on hallittu, huolellisesti toteutettu, vähäeleinen ja hienovarainen elokuva joka ei turhia kikkaile eikä pyri turhaan miellyttämään ketään. Se on toteutettu selkeä visio mielessä eikä se pyytele anteeksi. Sen erinomaisuus on samaa sarjaa kuin Mona Lisan kauneus: sitä ei voi selittää, sen vain tajuaa.

Ensi kertaan, toivottavasti mahdollisimman pian! 

- Ville