#4 Pathfinder (2007)

Urpo uudelleenlämmittely

Tämä kirjoitus on pakko aloittaa pienellä tunnustuksella. Pathfinder (2007) on päätynyt Kubrickin Kuution käsittelyyn vain ja ainoastaan siksi että kun ensi kertaa bongasin sen erään kirpputorin syrjäisestä hyllystä ja tarkastelin ohimennen sen kantta (ylhäällä, oikeanpuoleinen kuva), ajattelin että ’Tämähän vaikuttaa siistiltä!’ Kyseinen DVD ei kuitenkaan sillä kertaa poistunut putiikista mukanani, paristakin syystä. Ensinnäkin siksi että levykotelon takakannesta löytynyt lyhyt juonikuvaus sai minut välittömästi varuilleni (syistä joista myöhemmin lisää). Toinen syy taas oli se, että melko monia kirpputoreja nuohonneena olen oppinut sen että niiden valikoimiin päätyneet elokuvat voi jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka on katsottu miljoona kertaa ja joihin on jo kyllästytty ja niihin jotka ovat yksinkertaisesti niin huonoja että niitä ei halua omassa hyllyssään loputtomiin hillota. En voinut täydellä varmuudella arvata kumpaan kastiin Pathfinder kuului, mutta jokin vaisto sanoi että se kuului jälkimmäiseen kategoriaan. Siltikin halu ostaa ja katsoa se jäi kummittelemaan aivojen takaosaan. En kuitenkaan halunnut ostaa sikaa säkissä joten päätin tehdä vähän taustatutkimusta. Ja voi pojat, että koinkin yllätyksen!

Pathfinderin inspiraationa toimi vuonna 1987 ensi-iltansa saanut norjalaiselokuva Veiviseren (suom. Tiennäyttäjä, saameksi Ofelaš, engl. Pathfinder). Myönnän auliisti että en ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä elokuvasta mutta se oli ilmeisesti aikoinaan rajoja rikkova teos: se on nimittäin ensimmäinen kokonaan saameksi puhuttu elokuva, sen inspiraationa toimi vanha saamelainen kansantaru ja se huomioitiin Oscar-ehdokkuudellakin (paras vieraskielinen elokuva)! Sen tekijöiden joukosta löytyy meille suomalaisille tuttu Nils-Aslak Valkeapää joka paitsi vastasi elokuvan musiikista, myös näytteli pientä sivuosaa. Ilmeisesti uudemman Pathfinderin tarina on sama mutta siirretty 1000-luvun Finnmarkin läänistä n. 1100-luvun Pohjois-Amerikkaan, saamelaiset on korvattu intiaaneilla ja idästä hyökkäävä vihollinen on vaihtunut viikinkeihin.

Pathfinderin lähtökohdat olivat siis mielenkiintoiset mutta siltikin pieni epäilys kaiversi yhä mieltä. Amerikkalaisethan tunnetusti rakastavat tehdä uusintaversioita ei-amerikkalaisista elokuvista mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä jälki on… no, sanotaan nyt kyseenalaista tasoa. Poikkeuksiakin toki on (ks. jenkkiläinen Brothers (2009) versus tanskalainen Brødre (2004), aiheena traumatisoitunut Afganistanin veteraani) mutta sangen harvoin jenkkiuusinta tekee oikeutta alkuperäiselle teokselle. Pathfinder päätyi ostoskassiin seuraavan kirppisreissun päätteeksi koska loppujen lopuksi uteliaisuus voitti ennakkoluuloisuuden. Lähes missä tahansa muussa yhteydessä ihmisen elämässä tämä olisi hyvä asia mutta ei todellakaan tällä kertaa. Kävi niin kuin aikaisemmin arvostelemani Mindhuntersin kanssa: olisi vain pitänyt kuunnella sitä Samu Sirkka-ääntä joka kehotti jättämään Pathfinderin kirppiksen hyllylle. En kuunnellut. *syvä huokaus*

Hoidetaanpa juonikuvaus pois alta ennen kaikkea angstausta. Joskus arviolta vuosien 1100 ja 1200 välillä polttopuita keräämässä ollut intiaaninainen (Michelle Thrush) bongaa itselleen tuntemattoman oudon eläimen (valkean hevosen), lähtee seuraamaan konia ja osuu rantaan karahtaneen viikinkien pitkälaivan hylylle josta hän kalapuikoiksi pakastuneen kuolleen miehistön joukosta löytää ainoan eloonjääneen, pikku kalpeanaaman. Poju päätyy intiaanikylään jossa kylän äijät haluaisivat jättää penskan pakkaseen kuolemaan koska pelkäävät tämän kasvaessaan muuttuvan isiensä kaltaiseksi riehuvaksi pedoksi. Pojun löytänyt nainen saa miehensä, kylän päällikön (Wayne C. Baker), muuttamaan mielensä. He antavat pojalle nimeksi Aave (arvatkaa vaan miksi…) ja kasvattavat tämän omanaan. Aave kasvaa aikuiseksi (Karl Urban) eksistentialistisen angstin kanssa kamppaillen ja kuolleen isänsä laivasta mukaansa kiskoma miekka ainoana muistoesineenä entisestä elämästään. Loput tarinasta tulikin jo periaatteessa selitettyä edellä: vanha pilviveik… anteeksi, shamaani (Russell Means) veikkaa Aaveen olevan vanhuksen paikan lopulta perivä uusi Polunnäyttäjä ja hetkeä myöhemmin uusi viikinkipoppoo saapuu ryöstämään ja raiskaamaan, etunenässä joukon päällikkö Gunnar (Clancy Brown) ja tämän oikea käsi Ulfar (Ralf Möller). Aaveen kotikylä tuhotaan ja asukkaat pistetään lihoiksi hänen ollessaan metsästämässä ja saapa hän hävitystä tutkimaan tullessaan itsekin vähän turpiinsa ennen kuin onnistuu pakenemaan naapurikylään. Tästä seuraakin sitten kamppailu pohjanmiesten nujertamiseksi ja Aaveen identiteettikriisin ratkaisemiseksi. Ai niin, onpa tähän yhtälöön vielä saatu ympättyä myös Aaveen ja ärsyttävän kilpakosijan (Jay Tavare) välinen vääntö kulmakunnan herkkuperseestä (Moon Bloodgood).

Keskitytäänpä sitten elokuvan taustajoukkoihin, aloittaen ohjaaja Marcus Nispelistä. Tätä kaveria ei voi parhaalla tahdollakaan luonnehtia mielikuvituksekkaaksi ohjaajaksi. Jätkän KAIKKI viisi tähänastista leffaa ovat nimittäin uusintaversioita: The Texas Chainsaw Massacres (Teksasin Moottorisahamurhat, 2003, alkup. 1974), TV-elokuva Frankestein (2004, alkup. 1931), Friday the 13th, (2009, alkup. 1980) ja Conan the Barbarian (2011, alkup. 1982)! Miehen ensimmäinen täysin oma elokuva Backmask julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Esiin kaivamieni arvostelujen perusteella Nispelillä tuntuu olevan enemmän intoa kuin taitoa, kaikki hänen tekeleensä eivät ole olleet varsinaisia kriitikkojen suosikkeja. Ja tämä oli kohteliain mahdollinen tapa jolla asian saattaa ilmaista! Fun fact: huomatkaa että Nispel on uudelleenfilmatisoinut kolme edellä mainituista leffoista juuri 29 vuotta alkuperäisversion jälkeen! Jännä yhteensattuma tuo.

Lausutaanpa sitten muutama sana joistakin elokuvan näyttelijöistä. Pääosaa esittävä Karl Urban lienee monille tuttu kahdesta jälkimmäisestä Taru Sormusten Herrasta - elokuvasta (2002 ja 2003) joissa hän näytteli Eomeria. Oma mielipiteeni tästä uusiseelantilaisesta näyttelijästä on lievästi kaksijakoinen: hän ei suoranaisesti ole mikään loistonäyttelijä mutta hän on omalla tavallaan minusta hyvinkin karismaattinen ja – syystä jota en osaa itsellenikään täysin perustella – hänessä tuntuu piilevän paljon potentiaalia. Sääli vain että Pathfinderissa hän ei kyllä todellakaan pääse sitä näyttämään. Muita tunnetumpia nimiä ovat Clancy Brown ja Ralf Möller. Rosoisen ja kirveellä veistetyn Brownin tunnetuimpia osia lienevät Highlanderin (suom. Highlander – kuolematon, 1986) Kurgan ja Starship Troopersin (1997) kersantti Zim. Muutoin hän on kunnostautunut lähinnä pienten sivuosien esittäjänä ja eritoten ääninäyttelijänä (ks. englanninkielisen Paavo Pesusienen Herra Rapu), eikä ihme: jätkällä on lievästi sanottuna eeppinen ja (en häpeä käyttää tätä ilmaisua) seksikäs ääni! Kivitalon kokoinen ja näköinen ja ääneltään sepelimyllyä muistuttava Möller taas lienee monille tuttu Gladiaattorin (Gladiator, 2000) järkälemäisenä germaani Hagenina. Nämä kaksi korstoa ovatkin (allekirjoittaneen mielestä) Pathfinderin karismaattisimmat ja mielenkiintoisimmat hahmot. On aina plussaa jos elokuvassa on siistit roistot.

Valitettavasti ylistyksen aiheet loppuvatkin sitten siihen. Kaikessa lyhykäisyydessä todettakoon että Pathfinder on yksi huonoimpia elokuvia mitä olen eläissäni katsonut! Tiesin jo sitä ostaessani ettei se mitään korkeampaa taidetta olekaan. Ostin sen lähinnä siksi että se vaikutti elokuvalta jonka tahtiin voisi mukavasti heittää aivot puoleksitoista tunniksi narikkaan. Toisin kävi. Mikä siitä sitten tekee niin huonon? Asian voisi selittää näin: Pathfinderia katsoessani huulilleni nousi vähän väliä hämmentynyt ja epäuskoinen mitä vittua? – kuiskaus. Pathfinder ei nimittäin vain ole tarkoituksettomasti hölmö (tai edes tarkoituksellisesti hölmö mikä voi joskus olla elokuvan tavoite), se on käsittämättömän epälooginen! Jotkin elokuvan piirteet pistävät miettimään mitä ihmettä tuotantotiimi – ja eritoten kässäristä vastannut Laeta Kalogridis – on oikein poltellut. Annan pari esimerkkiä. Aave siis löytyy penskana rantaan karahtaneesta viikinkilaivasta (joka on muuten aivan liian suuri ja liiaksi perinteistä purjelaivaa muistuttava) jonka koko muu miehistö on kohmettunut jääpuikoiksi. Kysymys kuuluu: millä vitun ilveellä ruipelo, rääsyihin verhoutunut kymmenkesäinen poika on pysynyt hengissä kun kaikki muut ovat jäätyneet hengiltä?! Kysynpä vaan. Miksi ihmeessä inkkarit viittaavat viikinkeihin ”lohikäärmemiehinä” kun P-Amerikan alkuperäiskansojen mytologiassa koko otusta ei edes tunneta? Miksi ko. viikingit ovat maalanneet kasvonsa sinimustiksi? Miksi viikingit murisevat? Kyllä, luit oikein! Tai sen puoleen: miksi elokuvan viikingit edes näyttävät siltä miltä näyttävät?! Elokuvan pohjanmiehet tuntuvat vaatetuksensa ja varustuksensa perusteella eksyneen Pathfinderin kuvauksiin jostain huonosta fantasia-larpista. Ymmärtäähän tuon jos tiettyjä pikku historiallisia yksityiskohtia tulee tällaisissa elokuvissa välillä liioiteltua mutta Pathfinderin viikingit näyttävät niin todellisuudesta poikkeavilta että aloin pakostakin miettiä onko heistä vastannut konseptitaiteilija ollut massiivisesti pilvessä, historian jo yläasteella reputtanut tai molempia. Mene ja tiedä.

Toinen asia, mikä Pathfinderissa allekirjoittanutta nyppii aivan suunnattomasti, ovat sen aivan järjettömät siirtymät. Annan taas esimerkin. Elokuvan alkupäässä, juuri ennen viikinkien hyökkäystä, Aave painuu metsälle ja on keskellä korpea kuullessaan viikinkien sotatorven törähdyksen. Hälyttävän äänen kuultuaan Aave pinkoo metsän läpi ja pian hän katselee lahden toiselta puolen kun viikingit kurmottavat intiaanikylää. Sotatorven kuullessaan Aave on paikassa, joka selvästi on korkealla lumisen vuoren rinteillä ja vieläpä selvästi niin korkealla että hän ei millään helvetin ilveellä voi pinkoa takaisin kyläänsä muutamassa minuutissa kuten elokuva tahtoo antaa ymmärtää. Tämä oli vain yksi esimerkki monesta vastaavasta. Ylipäätään sääolosuhteet vaihtelevat elokuvan aikana suorastaan skitsofreeniseen malliin. En tiedä tarkkaan millaiset kevättalven olosuhteet Vancouverin ympäristössä ovat (siellä leffa nimittäin on kuvattu) mutta en usko että ne voivat olla sellaiset kuin mitä ne Pathfinderissa ovat! Jos ovat niin huh huh! Vuorokauden aikojen väliset siirtymätkin ovat lievästi sanottuna kulmakarvoja nostattavia: joitakin näitä siirtymiä katsellessa tuntui melkein siltä kuin kohtaus olisi jätetty iltahämärässä kesken ja sen kuvaamista olisi sitten jatkettu keskipäivällä kenenkään muistamatta millainen valaistus oli kohtausta viimeksi kuvattaessa. Lievästi sanottuna amatöörimäistä touhua…

Loppukaneetiksi voisi todeta että Pathfinder on jokaisessa suhteessa niin kuppainen kuin elokuva vain mahdollisesti voi olla, totaalista selluloidin ja koko tuotantotiimin potentiaalin ja osaamisen tuhlausta. Toivon todellakin että mitään näin surkeaa en tule enää koskaan elämäni aikana katsomaan. Pathfinder on katselukokemus jota en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään, leffa jota kannattaa vältä kaikin mahdollisin keinoin. 

Ensi kertaan!

- Ville