#1 Mindhunters (2004)

Valkokankaan Criminal Minds

Jännityselokuvalle Mindhunters lankeaa kyseenalainen kunnia potkaista käyntiin Kubrickin Kuution lista elokuvista joita ei ikimaailmassa kannata katsoa. Itse asiassa, juuri tämä leffa - ja nimenomaan sen huonous - toimivat katalyyttinä tämän blogin perustamiselle. En edes itse omista kyseistä tekelettä vaan päädyin katsomaan sen ainoastaan koska pikkuveljeni unohti ko. DVDn kämppääni ja kerättyään leffahyllyni nurkassa pölyä lähes yksitoista kuukautta (!) sain lopulta aikaiseksi katsoa sen, ihan vaan mielenkiinnosta, yksinäisen talvi-illan ratoksi. Kävi kuin Pinocchiolle: olisi vaan pitänyt kuunnella sitä vienoa, Samu Sirkkamaista ääntä korvassa joka käski olemaan katsomatta. En sitten kuunnellut. V*ttu!

Yksi elokuvan monista pahan olon aiheuttavista tekijöistä iski päin naamataulua heti alkuminuuteilla kun kuvaan tuli kolme auton kojelaudan päällä virnuilevaa, jääkiekkoilijoita esittävää bobblehead-figuuria. Keskimmäinen oli ilmetty Saku Koivu. 'Hauska pikku Suomi-viittaus!' ajatteli pikku Ville itsekseen hykerrellen. 'Hetkinen nyt...' ajatteli Ville välittömästi. Suomi-viittaus... 'Ei... ei, hyvä Jumala, EI!' rukoili Ville mielessään. Veri muuttui jääksi suonissa. Sydän alkoi takoa teknistä death metal-biittiä. Kylmä hiki kihosi ohimolle. Suun takaosassa hölskyi sappinesteen kitkerä maku. Darraava käsi tarttui DVD-koteloon ja käänsi sen ympäri, silmien kauhusta laajenneiden pupillien hakeutuessa kohti credittejä takakannen alareunassa. 'Ohjaaja'... EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!! RENNY HARLIN!!! Tässä kohtaa Samu Sirkka korvan juuressa huusi varoituksia Woodstockin äänentoistoa vastaavalla volyymillä mutta en kuunnellut. Näin jälkikäteen voin uskoa nyt tietäväni melko varmasti missä mielentilassa tuota pikaa omia kiveksiään nokkoskimpulla piiskaava masokisti on ennen itse teon suorittamista. Sain taannoin tietooni että Mindhuntersin alkuperäinen ohjaaja Peter Howitt jättäytyi projektista kesken kaiken. Toisaalta, kun ottaa huomioon ettei Howittin omien elokuvien joukostakaan pahemmin laatutyötä löydy (ks. Johnny English, 2003), on kenties ymmärrettävää miten Renny Harlinin kaltainen kolmosdivarin sählääjä päätyi istumaan ohjaajan tuolille. Oman mausteensa tähän katastrofaaliseen keitokseen tuo myös Wayne Kramerin käsikirjoitus (reiluuden nimissä todettakoon että Kramer on tutkimusteni perusteella OHJAAJANA sangen pätevä joten ehkäpä Mindhuntersin kässäri voidaan lukea valitettavaksi harha-askeleeksi, mene ja tiedä). 

Puhutaanpa sitten hetki näyttelijöistä. Aloitetaan tuntemattomammasta päästä. Nicole Willisin hahmoa esittävän Patricia Velásquezin saattavat jotkut muistaa Stephen Sommersin Muumio (The Mummy, 1999)- ja Muumion Paluu (The Mummy Returns, 2001)-elokuvista, joista jälkimmäisessä hänellä oli näkyvä sivuosa, egyptiläiskuningatar Anck-Su-Namun. Muuten mimmi on kunnostautunut lähinnä mallina. Suomalaiskatsojille luultavasti täysin tuntematon on Rafe Perryä esittävä William Kemp, joka on ilmeisesti näytellyt lähinnä typerissä ja yhdentekevissä tanssi/musikaalielokuvissa, joista ei tietääkseni ainoakaan ole pohjoisille kunnaillemme rantautunut. Vähän tunnetumpia nimiä seuraa. Elokuvan päähenkilöä Sara Moorea esittävän Kathryn Morrisin monet muistanevat poliisisarjan Todistettavasti syyllinen (Cold Case) etsivä Lilly Rushina ja olipa hänellä pieni sivuosa elokuvassa Minority Report (2002). Gabe Jenseniä esittävä James Todd Smith tunnetaan paremmin taiteilijanimellä LL Cool J. Räppäämisensä ohella mies on näytellyt muutamassa filmissäkin, lähinnä action-leffoissa, joista tunnetuin lienee S.W.A.T (2003). Nyt kun tarkemmin muistelen, LL Cool J on työskennellyt Harlinin kanssa aikaisemminkin, vuoden 1999 aivottomassa ja hilpeän hirvittävässä Deep Blue Sea-elokuvassa! Mitä tämä yhteistyösuhde kertoo kummastakaan miehestä, on täysin lukijan päätettävissä. Bobby Whitmania esittävä Eion Bailey on joillekin luultavasti tuttu Fight Clubin (1999) Rickynä mutta suomalaiset tunnistavat hänet ehkä parhaiten loistavan minisarjan Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001) sotamies David Websterinä. Vince Shermania esittävä Clifton Collins Jr. on mielenkiintoinen ja lupaava näyttelijä joka (taas kerran) ei liene suomalaiskatsojille kovin tuttu mutta hän teki palkintoehdokkuudellakin noteeratun roolisuorituksen sarjamurhaaja Perry Smithinä tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Capote (2005). Tämän kaverin tulevia tekemisiä kannattaa pitää silmällä jos suinkin kiinnostaa. Loput näyttelijäkaartin jäsenet ovatkin sitten jo isompia nimiä. Jake Harrisiä esittävä Val Kilmer tuskin esittelyjä kaipaa sillä kaikilla on varmasti jonkinlainen kosketus tämän periaatteesa sangen pätevän mutta harmillisen epätasaisen, usein väärin roolitetun ja välillä alisuorittavan näyttelijän työhön. J.D Restonia esittävä Christian Slater on sikäli kumma tapaus että miehen muutoin täysin yhdentekevien ja vaihtelevankokoisten roolitöiden joukosta löytyy kelpo suoritus edesmenneen Tony Scottin ohjaamassa ja Quentin Tarantinon käsikirjoittamassa elokuvassa True Romance (1993), jossa Slater näytteli päähahmoa Clarence Worleya. Henk.koht. tasolla todettakoon että en ole koskaan voinut sietää koko tyyppiä, pärstästä aina kaverin yksityiselämän perseilyihin asti. Huomionarvoisimmaksi näyttelijäksi nostaisin Lucas Harperia esittävän Johnny Lee Millerin. Nykyisinhän mies on noussut tietoisuuteen Sherlock Holmesina (Holmes NYC, alunperin Elementary) mutta minulle hän on aina fantastisen Trainspottingin (1996) narsistinen ja megalomaaninen muka-älykkö huumehörhö/wannabe-suurrikollinen Simon "Sick Boy" Williamson. Ottaen huomioon miten loistavaa työtä Miller periaatteessa pystyy tekemään, on kummallista nähdä hänet sellaisessa pökäleessä kuin Mindhunters! 

Ai niin, kai siitä elokuvastakin pitäisi jo jotain sanoa...

Eli, juonikuvio on seuraavanlainen: joukkio FBIn profiloijia (Velásquez, Kemp, Morris, Miller, Bailey, Slater ja Collins) plus ulkopuolinen kyttä (LL Cool J) lennätetään koulutusleirille autiolle saarelle, missä profiloijaguru Harris (Kilmer) haluaa heidän suorittavan simulaation jossa jahdataan sarjamurhaajaa saarelle pystytetyssä lavastekaupungissa. Harris antaa poppoolle viikonlopun aikaa suoriutua läksystään, antaa deadlinen raportin palauttamiselle ja lentää takaisin mantereelle jättäen koko revohkan oman onnensa nojaan. Homma käynnistyy odotettuun malliin kunnes ansa tappaa (siis ihan oikeasti tappaa) yhden ryhmän jäsenen (Slater, onneksi). Sitten ryhmä alkaa löytää vihjeitä tulevista surmista. Puhelin ja radio lakkaavat yllättäin toimimasta ja ainoa vene räjähtää. Koska saarella ei muitakaan ihmisiä ole, alkavat ryhmän jäsenet epäillä toisiaan. Paine kasvaa, kello käy, pahaenteiset vihjeet kasautuvat ja jengiä tippuu kuin siiderikännisiä teinityttöjä yläasteen päättäjäisissä. Epäilyt siirtyvät henkilöstä toiseen sitä mukaan kuin vaihtoehdot hupenevat. 

Siltä varalta että tästä kirjoituksesta huolimatta joku jostain käsittämättömästä syystä haluaa tämän rainan katsoa, en aio paljastaa elokuvan juonenkäänteitä (ainakaan monta) saati loppuratkaisua. Sen sijaan keskityn nyt lähinnä siihen mikä Mindhuntersissa nyt sitten lopulta niin pahasti mättää. Listasta tuli päässäni melko pitkä mutta keskityn olennaisimpiin pointteihin. 

Elokuvan suurin synti on loppujen lopuksi se että murhaajan henkilöllisyys oli aivan liian helppo arvata. Elokuvan tekijät selvästi yrittivät ujuttaa ratkaisun avaimet tiettyihin visuaalisiin tärppeihin ja muutamaan strategisesti valittuun juonenkäänteeseen (jotkut toimivat, jotkut olivat typeriä) mutta allekirjoittaneelle ratkaisuksi riitti yksinkertaisesti roolitus. Jo ensimmäinen uhri, J.D. (Slater) oli päivänselvä tapaus sillä jämäkkä ja suoraselkäinen laumanjohtajaluonne - ja siten tappajalle vaarallisin henkilö - on taattu ensikaato. Älykäs, kiltti ja sormistaan näppärä Bobby (Bailey) olisi ominaisuuksiensa puolesta todennäköisin pirullisen ovelia, kryptisiä ja teknisiä ansoja virittävä nerokas manipuloiva psykopaatti mutta koska hänen lahjakkuutensa ja miellyttävä luonteensa alleviivataan katsojalle jo alusta alkaen, käy pian selväksi että hän ei ainakaan ole murhaaja. Kiivas Nicole (Velásquez) olisi muuten todennäköinen mutta hänessä ruumiillistuu turhankin selvästi eräs tämän lajin elokuvien tunnettu klisee: ulkonäöltään viehättävin mutta luonteeltaan vittumaisin nainen kuolee. Aina. Arveluttavien stereotyyppien galleriaa täydentää britti Rafe. Jälleen kerran yksi jenkkileffojen klisee: se yksi ainoa engelsmanni - joka tässä tapauksessa on vielä selvästi kaikkein humoristisin/koomisin hahmo -  kuolee. Aina. Epäpyhän kolminaisuuden täydentää Gabe (LL Cool J). Jos tämän lajin elokuvassa on musta mieshahmo, se tarkoittaa yhtä kolmesta asiasta: a) hän on joko 'se mukava musta kaveri', (koska amerikkalaisten leffojen sietämättömän siirappinen poliittinen korrektius)  b) hän on se joka loppua kohden alkaa näyttää todennäköisimmältä syylliseltä mutta ei sitten olekaan sitä (ks. edellinen kohta) tai c) kuolee ensimmäisenä tai toisena (ilmiö joka tunnetaan genren suurkuluttajien keskuudessa 'neekeri kuolee ekana'-sääntönä). Lisäksi Gaben alusta saakka alleviivattu ulkopuolisuus ja yksinäisen suden luonne ovat ärsyttävän läpinäkyviä yrityksiä 'ovelasti' hämätä katsojia ja johtaa heitä harhaan. Ja sitten vielä ärtyisä mutta tietoviisas Vince (Collins) joka sattuu olemaan alaruumistaan halvaantunut ja siksi pyörätuolissa. Just joo, todella hienovarainen tapa luoda empatiaa herättävä hahmo joka ei selvästikään voi olla syyllinen. 

Toinen erittäin ärsyttävä ja stereotyyppinen piirre Mindhuntersissa on kliseinen miljöö. En ole koskaan pitänyt siitä että elokuvissa jännitys perustuu tilanteeseen jossa joukko ihmisiä joutuu erityksiin, ansaan ja sitten vielä kuolemanvaaraan jossakin vaikeapääsyisessä sijainnissa koska sellainen skenaario on vaikea luoda uskottavalla tavalla. Lisäksi tällaisia skenaarioita sisältävät elokuvat sisältävät myös aivan liian usein käsittämättömiä epäloogisuuksia/epäuskottavuuksia. Mindhunters ei ole poikkeus. Kun ryhmä saapuu saarelle, heille kerrotaan että asuinrakennuksesta löytyy täydellisesti varustetty rikostekninen laboratorio, mukaan lukien tietokone josta pääse ViCAPiin (Violent Criminal Apprehension Program, FBIn sähköinen väkivalta- ja seksuaalirikostietopankki). Huomaatteko mitä ajan takaa? Puhelin ja radio eivät siis toimi mutta kenellekään ei tule mieleenkään edes yrittää pyytää apua sähköpostin välityksellä? Yeah, right...

Vielä lopuksi mainittakoon nopeasti että hahmot ovat yksiulotteisuutensa lisäksi myös toiminnaltaan epäloogisia. En jaksa ruveta latelemaan spesifejä esimerkkejä mutta hahmojen emotionaaliset reaktiot tilanteen muutoksiin ovat usein pahasti ristiriidassa hahmojen aikaisempien kuvausten kanssa ja heidän toimintansa on välillä hämmentävän epäuskottavaa. Tarpeetonta sanoakin, että tämä on paha kompastuskivi elokuvassa jossa psykologia sekä ihmisten ajatus- ja käyttäytymismallit näyttelevät tärkeää osaa. Ei näin. Kaiken kukkuraksi murhaajan asentamat ansat ovat täysin epäuskottavia. Eivät rakenteensa ja toimintansa perusteella mutta niiden taustalla oleva psykologia on välillä aukkoista ja epäloogista. Ansojen uskottavuutta murentaa entisestään se, että kun laskee ja päättelee ajan joka murhaajalla on ollut ansansa virittää (aika näyttelee myös elokuvassa tärkeää osaa), käy hyvin pian selväksi että ansat ovat aivan liian monimutkaisia tullakseen viritetyiksi niinkin nopeasti. 

Yhteenvetona voisi sanoa seuraavaa: Mindhunters ei yksinkertaisesti pelitä millään tasolla. Jos haluaa käyttää puolitoista - kaksi tuntia elämästään kunnon psykologisen murhamysteerin parissa, kannattaa etsiä vanhemman koulukunnan kamaa, kuten David Fincherin hyytävä Seitsemän (Se7en, 1995). Taatusti palkitsevampaa. 

Kiitos lukijoille ajastanne, ensi kertaan. Hellurei!

-Ville