#5 Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie (2010)

 Sisällötön sci-fi-sekoilu

Tällä kertaa Kubrickin Kuutio nostaa vertauskuvalliselle patologin pöydälleen pilkottavaksi hieman harvinaislaatuisemman ja marginaalisemmalle kuluttajaryhmälle suunnatun teoksen, nimittäin sci-fi-seikkailu/toiminta-animaation Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie (2010). Varoitettakoon nyt saman tien että tämä kirjoitus tulee kaikella todennäköisyydellä olemaan sangen pitkäpiimäinen ja - kestoinen koska käsiteltävän elokuvan aihepiiri on luultavasti sen verran vieras useimmille ihmisille että perinpohjaista taustaselvitystä on luvassa useampaankin otteeseen. Yritän parhaani mukaan pitää nämä jaaritukset mahdollisimman lyhyinä jotta lukija ei kyllästyisi kesken kaiken.

Aloitetaanpa siis tärkeimmällä selvitystä kaipaavalla aiheella eli elokuvan tausta ja miljöö. Warhammer 40000 on siis alun perin brittiläisen Games Workshop – yhtiön vuonna 1987 lanseeraama sci-fi/fantasia-teemainen miniatyyrisotapeli. Kuluneen neljännesvuosisadan aikana se on laajentanut myös tietokonepeleihin ja jopa kirjallisuudenkin maailmaan. Warhammerin taustamytologia onkin laajuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan ja monisävyisyydessään yksi vaikuttavimpia fantasiamiljöitä joihin olen eläissäni törmännyt! Ja ennen kuin jatkan yhtään tätä pitemmälle, niin pieni sivuhuomautus on paikallaan: en ole (ainakaan vielä) itse eläissäni pelannut Warhammer 40000ta enkä valitettavasti myöskään (taas kerran, ainakaan vielä) ole lukenut aihepiirin kirjallisuutta mutta kaiken omalla ajallani suorittamani taustatutkimuksen myötä olen alkanut päästä aika hyvin jyvälle pelin tarinan sekä suuremmista että pienemmistä yksityiskohdista. Myönnän kyllä nyt nöyrästi että varmastikin häviän tietämyksessäni aiheen todellisille veteraaneille, joten jos tämän kirjoituksen yhteydessä nyt tulen tehneeksi joitakin dramaattisia asiavirheitä niin pyydän mitä hartaimmin jo etukäteen anteeksi.

Takaisin aiheeseen. Kuten nimestä voi jo vähän päätelläkin, Warhammer 40000n tapahtumat siis sijoittuvat kaukaiseen ja aivan helvetillisen dystooppiseen tulevaisuuteen. Tarinan ”nykyhetki” on vuosi 40999. Ihmiskunta on levittäytynyt galaksin lähes joka kolkkaan ja (ainakin teoriassa ja periaatteessa käytännössäkin) kaikki galaksin ihmiset kuuluvat valtakuntaan nimeltä Imperium of Man. Kirjaimellisesti suomennettuna tämä olisi kai Ihmisen/Ihmisten Valtakunta mutta ihan vain selvyyden vuoksi viittaan siihen jatkossa Imperiumina [HUOM! Warhammerin terminologia on tietenkin englanniksi kirjoitettua ja koska näiden termien kääntäminen suomeksi on toisinaan hyvinkin hankalaa ja tulokset kömpelöitä, aion surutta viljellä englanninkielisiä termejä tämän arvostelun aikana! Käytän suomennoksia tarpeen tullen]. Imperiumi on läpeensä korruptoitunut, militaristinen, kansalaisiaan sortava, rasistinen (ei-ihmisiä kohtaan siis), uskonnollisesti fundamentalistinen ja jo 10000 vuotta kestäneestä tieteellisestä ja teknologisesta pysähtyneisyydestä kärsivä oligarkkinen teokraattinen diktatuuri. Toisin sanoen vähän sama kuin jos yhdistäisi Stalinin Neuvostoliiton, Hitlerin natsi-Saksan, nyky-Iranin, Ceaușescun Romanian, entisen Preussin, Maon Kiinan ja Jenkkilän Raamattuvyöhykkeen ja siirtäisi tuon kuvottavan sekasikiön avaruuteen. Tämän valtion johtohahmo on salaperäinen Keisari, kymmeniä tuhansia vuosia vanha ihmisen ruumista asuttava jumalankaltainen olento, joka viimeiset kymmenen vuosituhatta on istunut pahanpäiväisesti haavoittuneena, hidasta ja tuskallista kuolemaa tehden valtaistuimellaan Maassa. Se, miten miesparka tähän kurjaan jamaan päätyi, on aivan liian pitkä tarina selostettavaksi tässä mutta juuri hänen kykenemättömyytensä mitenkään kommunikoida alamaistensa kanssa on ajanut hänen suunnattoman valtakuntansa sen irvokkaaseen nykytilaan. Päällisin puolin galaksin voimakkaimmalta valtakunnalta näyttävä Imperiumi on romahduksen partaalla vaappuva, savijaloilla seisova jättiläinen joka on viimeiset 10000 vuotta käynyt taukoamatonta sotaa lukemattomia vihollisia vastaan sadassa paikassa yhtä aikaa. Imperiumin viholliset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäinen on alienit, kuten Eldarit (haltioita avaruudessa), örkit (Tolkienin örkkien ja Hulkin lehtolapset avaruudessa), Taut (sini-ihoiset avaruushippikommunistit), Necronit (Terminaattorit avaruudessa) ja Tyranidit (Raamatun heinäsirkkojen ja Alienin lehtolapset avaruudessa). Toinen merkittävä vihollisryhmä ovat neljän Kaaoksen jumalan moninaiset palvelijat, tai yhdellä sanalla tiivistettynä, Kaaos.

Tästä aletaankin sitten päästä elokuvan nimen toiseen puolikkaaseen, Ultramarines. Imperiumin lukemattomista erilaisista sotilaista maineikkaimmat ja pelätyimmät ovat Space Marinet, jotka ovat suunnattoman kookkaita ja vahvoja geneettisesti muunneltuja supersotilaita. Space Marinet luodaan siten että nuoreen mieheen (ja tosiaan, tämä toimii vain miehillä, sorry ladies) istutetaan muutaman vuoden aikana yhdeksäntoista ylimääräistä elintä jotka aktivoituessaan muuttavat perusjampan yli kaksimetriseksi, lähes 350-kiloiseksi lihaskasaksi. Nämä lisäelimet ”viljellään” niin sanotusta geeni-siemenestä (Gene-Seed) joka puolestaan on kerätty talteen kuolleesta Space Marinesta. Space Marinet ovat jakautuneet tuhannen miehen vahvuisiin itsenäisiin yksiköihin joita kutsutaan termillä Chapter (paras suomennos tälle sanalle lienee ”jaos”). Näitä Chaptereita on Imperiumin palveluksessa kaiken kaikkiaan noin tuhatkunta. Kun Space Marinet alun perin luotiin kymmenen tuhatta vuotta sitten, he jakautuivat kahteenkymmeneen legioonaan, joista jokaista johti niiden oma Primarch. Primarchit olivat Keisarin kaksikymmentä koeputkilasta, eräänlaisia puolijumalia, ja juuri heidän DNAstaan kehitettiin Space Marine – legioonien geenisiemenet. Näin ollen jokainen Primarch oli paitsi legioonansa johtaja myös jonkinlainen isän ja isoveljen yhdistelmä. Useiden surkeiden sattumusten sarjan jälkeen legioonat hajotettiin pienemmiksi Chaptereiksi.

Aina Warhammer 40000n syntymästä asti Space Marinet ovat olleet Games Workshopin lippulaivatuote ja näkyvin ja tunnetuin Chapter ovat olleet Ultramarinesit, alun perin 13. legioona, joidenkin alan harrastajien keskuudessa Ultrasmurffit (Ultramarines-faneille: anteeksi, oli pakko!). Juuri nämä hemmot ovatkin Ultramarines: A Warhammer 40000 Movien pääosassa. Koska saatan jo sieluni korvin kuulla miten useimpien lukijoiden kärsivällisyys on tässä vaiheessa alkanut murentua nopeammin kuin laastiton tiilimuuri, lienee paikallaan käydä asiaan ja siirtyä juonikuvaukseen.

Elokuva käynnistyy lyhyellä ja nopeatempoisella kohtauksella joka nähdään keskelle kaoottista taistelua joutuneen Space Marinen silmien läpi. Ko. tyyppi juoksee pitkin käytävää itsekseen mutisten kunnes tulipallo nielaisee hänet ja ruutu pimenee. Tästä siirrytään Ultramarinesien 2. komppanian risteilijälle joka kyntää avaruudessa. Laivan kappelissa ryhmä Space Marineja harjoittelee miekkailua kapteeni Severuksen (Terence Stamp) johdolla. Luututtuaan kappelin lattiaa harjoituskumppanillaan Proteuksella (Sean Pertwee), Severus ja tilannetta vierestä seurannut Apothecary (kirj. suom. apteekkari, periaatteessa Space Marinien lääkintämies) Pythol (Donald Sumpter) kertovat noviisiryhmälle että heidän ensimmäinen taistelutehtävänsä on käsillä. Ryhmä vannoo juhlallisen (lue: kornin) valan kappelissa säilytettävän pyhän sotavasaran edessä. Varustautuessaan ryhmä keskustelee innokkaasti lähestyvästä tehtävästä ja pian niitettävästä kunniasta ja maineesta mutta lekuri Pythol – satojen taistelujen karaisema hieman kyyninen veteraani – kehottaa nuorukaisia pitämään pään kylmänä ja keskittymään olennaiseen. Ryhmän kavuttua Thunderhawkiinsa (joukkojenkuljetusalus) Severus selostaa tehtävän: Mithron – nimiseltä planeetalta on havaittu majakan lähettämä hätäsignaali ja planeetalla keisarillista pyhättöä vartioivasta Imperial Fists Chapterin 5. komppaniasta ei ole kuulunut viikkoihin pihahdustakaan. Se että kokonainen sadan Space Marinen komppania pyytää apua on hälyttävä merkki ja tilanteen planeetalla on oltava vakava. Kapteeni Severus miehineen on ainoa yksikkö kuuden viikon matkan säteellä joten tilanteen tutkiminen lankeaa heille. Laskeutuessaan Mithronille ryhmä havaitsee pyhätön olevan luonnottoman myrskyn piirittämä ja niinpä he laskeutuvat etäämmälle ja jatkavat jalan. Matkan aikana innokas ja naiivi Proteus alkaa kuulla pahaenteisiä ”ääniä tuulessa” ja nähdä mystisiä varjoja mutta kukaan muu ryhmästä ei niitä kuule tahi näe ja muut luulevat Proteuksella olevan muutama mutteri löysällä miekkailuharjoituksen aikana saamansa tärskyn seurauksena. Pian tämän jälkeen ryhmän mukanaan raahaama komppanian lippu syttyy säkenöimään (älkää edes kysykö…), ilmaisten lähellä olevan jotain vaarallista. Severus rauhoittaa joukon sanomalla että lippu vain reagoi hallitsemattomasti oudon sään takia ja pian lippu lakkaa räiskähtelemästä valoa. Lähemmäs pyhättöä tullessaan ryhmä löytää kymmeniä julmasti tapettujen Imperial Fistsien häpäistyjä ruumiita ja merkeistä päättelevät Kaaoksen olleen asialla. Pian tämän jälkeen ryhmä joutuu väijytykseen kapeassa vuorensolassa. Viholliset paljastuvat Chaos Space Marineiksi (siis pahoja Space Marineja) jotka kuuluvat pahamaineiseen Black Legioniin. Ryhmä päihittää vihollisen mutta menettää kolme jäsentä, mukaan lukien veteraanikersantti Crastorin (Ben Bishop). Vähän myöhemmin ryhmä törmää reitilleen osuneen puoliraunioituneen rakennuksen käytävillä demoniin joka tappaa vielä yhden ryhmän jäsenen. Kapteeni Severus käy empimättä mörön kimppuun ja taiston tuoksinassa molemmat putoavat seinässä olevan reiän takana ammottavaan rotkoon. Johtajansa menetyksen masentama ryhmä uskoo tehtävän olevan turha, sillä planeetalla ei näytä olevan ketään elossa ja hätäsignaalia yhä lähettävä majakka on varmastikin automaattivaihteella. Proteus – jonka Severus salaa nimitti seuraajakseen kuolemansa varalta – päättää kuitenkin että ryhmän on tutkittava signaalin lähde sillä joku apua tarvitseva saattaa olla yhä hengissä. Kuinka ollakaan, ryhmä löytää eloonjääneitä, kaksi Imperial Fistsiä: Nidonin (Johnny Harris) ja Chaplain (kirj. suom. kappalainen mutta tässä yhteydessä pikemminkin pappi) Carnakin (John Hurt!). Kaksikko löytyy pyhätöstä jonka tärkein sisältö on koodeksi, arvokas kirja jonka Keisari itse on aikoinaan lahjoittanut Imperial Fistseille. Carnak kertoo kuinka monta viikkoa sitten hänen komppaniansa joutui suunnattoman demonilauman hyökkäyksen kohteeksi ja kuinka kaikki muut Imperial Fistsit teurastettiin Carnakin ja Nidonin yrittäessä suojella pyhää kirjaa. Pappi ei osaa kysyttäessä selittää kuinka vain hän ja apulaisensa selvisivät hengissä ja vaikka kukaan ei asiaan mitään sanokaan, eräs Ultramarineseista, Verenor (Steve Waddington), pelkää kaksikon olevan salaa Kaaoksen turmelemia. Näin vakavaa syytöstä ei kuitenkaan kevyesti tuoda julki. Hermoraunio Nidon nappaa opuksen mukaan ja joukkio lähtee kohti noutopistettä mutta matkalla heidän kimppuunsa käy suuri joukko Chaos Space Marineja. Proteuksen johdolla ryhmä päihittää ensimmäisen hyökkäyksen mutta menettää kaksi jäsentä. Kun lisää Chaos Space Marineja ilmestyy viimeistelemään työn, kapteeni Severus syöksyy yllättäen esiin kuka tietää mistä, niputtaa tusinan vihollista omin kätösineen ja raivaa muille tietä kohti noutopistettä. Päästyään turvallisesti risteilijälleen, ryhmä valmistautuu palaamaan kotiplaneetalleen Macraggelle. Epäilysten kalvama Proteus tiedustelee Pytholin paikattavana olevalta Severukselta kuinka Kaaoksen turmeluksen tunnistaa ja kertoo epäilystään kahden Imperial Fistsin suhteen. Severus ottaa Proteuksen mukaansa kuulustellakseen pappia ja tämän apulaista. Upseerin arvoonsa vedoten Severus avaa ja tutkii koodeksin joka läsnäolijoiden tyrmistykseksi onkin täynnä tyhjiä sivuja. Severus syyttää Carnakia valeasuiseksi demoniksi, minkä Carnak tietenkin kiistää, kunnes kolmas Ultramarine, Hypax (Gary Martin), kävelee huoneeseen kantaen komppanian lippua joka räiskyy kirkasta valoa ilmaisten demonin läsnäolon. Severus pamauttaa kuulaan Carnakin kalloon ja tinttaa tästä pimahtaneelta Nidonilta valot pois. Lippu ei kuitenkaan lopeta säihkymistään ja Proteuksen ja Hypaxin järkytykseksi paljastuu että demoni onkin kapteeni Severus! Severus lyö Proteukselta vintin pimeäksi, tappaa Hypaxin ja koppaa koodeksin kainaloonsa ennen kuin katoaa. Toivuttuaan Proteus ja Nidon törmäävät mekkalaa tutkimaan tulleeseen Verenoriin ja kolmikko seuraa demonin jälkiä pitkin aluksen käytäviä. Kuultuaan taistelun ääniä he löytävät komeasti piestyn Pytholin joka kertoo otuksen painelleen laivan kappeliin. Kappelissa todelliseen hahmoonsa muuntautunut demoni suorittaa koodeksia käyttäen jonkinlaista loitsua joka Nidonin mukaan avaa portin Kaaoksen olentojen asuttamaan rinnakkaismaailmaan. Olion aikomuksena on selvästi hiipiä huomaamattomasti Macraggelle ja vapauttaa laumoittain demoneita tuhoamaan Ultramarinesien kotiplaneetta. Lyhyestä virsi kaunis: vaikka Nidon ja apuun rientänyt Pythol pääsevät tappelun aikana hengistään ja Verenor ja Proteus saavat selkäänsä, Proteus saa mörön lopulta päiviltä käyttämällä kappeliin jemmattua, aiemmin nähtyä sotavasaraa. Ja näin päivä on pelastettu. Elokuva päättyy kohtaukseen jossa kessuksi ylennetty Proteus johtaa Verenorin kanssa uuden noviisiryhmän taisteluvalan vannomista.

Huh! Tulipa lässytettyä pitkään! Vilpitön anteeksipyyntöni. Jo tätä kirjoittaessani saatoin kuulla miten nopeimmin tylsistymistään nukahtaneiden lukijoiden päät mäjähtivät näppäimistöön. Näyttelijäkuvaukset jääkööt tällä kertaa koska elokuvassa on vain ääninäyttelijöitä. Nyt alammekin jo sitten päästä itse asiaan. Eli: miksi näinkin marginaalinen elokuva on päätynyt käsiteltäväksi Kubrickin Kuutiossa? No, Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie kuuluu samaan kategoriaan kuin Taru Sormusten Herrasta – elokuvat, eli molempien perustana toimii hyvin laaja ja yksityiskohtainen fantasiamaailma. Lisäksi niitä yhdistää suuri, kansainvälinen, intohimoinen ja omistautunut fanikunta. Näin ollen näistä kahdesta fantasiamaailmasta ammentaville elokuville on taatusti kysyntää. Tällaiset elokuvat ovat kuitenkin äärimmäisen vaikea laji. Syynä tähän on se että vaikka molempia elokuvia tehtäessä on niiden varmasti toivottu vetoavan myös aihepiireihinsä vihkiytymättömiin ihmisiin, niiden arvokkain ja ensisijaisin kohderyhmä ovat kuitenkin omistautuneimmat fanit. Taloudellisesta perspektiivistä katsoen on tietenkin olennaista että elokuva vetää tarpeeksi katsojia teatteriin jotta kustannukset saadaan katettua, sehän on selvää. Loppupeleissä on kuitenkin elintärkeää että tämän lajin elokuvat miellyttävät ensisijaisesti aihepiirin pitkäaikaisia faneja sillä juuri he ovat elokuvan todennäköisimmät ensikatsojat ja elokuvaa kaikkein innokkaimmin odottaneet. Liioittelematta voisi todeta että juuri näitä ihmisiä varten elokuva on, hitto soikoon, edes tehty! Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että tämän lajin elokuvien tekijöillä on suorastaan moraalinen velvollisuus varmistaa että elokuva on mahdollisimman uskollinen lähdemateriaalilleen.  Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie ei ilmestyessään saanut teatterilevitystä vaan se julkaistiin suoraan DVDlle. Näin ollen edellä mainitut paineet kohdistuivat siihen tavallistakin väkevämmin, sillä elokuvan ovat ensimmäisinä tietenkin ostaneet ja arvostelleet kaikkein intohimoisimmat fanit ja heidän mielipiteidensä vaikutusta muiden alan harrastajien päätöksille ostaa elokuva – puhumattakaan kysynnästä mahd. jatko-osalle – ei voi aliarvioida. Joten tärkein kysymys kuuluu: onnistuuko Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie tehtävässään tarjota nautittava katselukokemus Warhammer 40000n harrastajille? Vaikka asiaa ulkopuolisen silmin tarkastelenkin, sanoisin että valitettavasti ei.

Selvitetäänpä sitten yksityiskohtaisemmin miksi ei. Yhdeksi syyksi voisi mainita sen että elokuva sisältää erinäisiä pikkuvirheitä ja epäjohdonmukaisuuksia. Eräs hyppäsi silmille heti elokuvan alkuminuuteilla. Tämä vaatii taas pientä pohjustusta joten koettakaa kestää. Kymmenen tuhatta vuotta sitten Roboute Guilliman, alkuperäisen Ultramarines – legioonan Primarch, kynäili teoksen nimeltä Codex Astartes, joka on periaatteessa Space Marineille sama kuin Sudenpentujen käsikirja Aku Ankka – sarjakuvissa eli sen sivuilta löytyy kaikki mitä Space Marinen tarvitsee tietää. Sen tärkein sisältö oli Guillimanin laatima organisaatiomalli uusille tuhannen miehen Chaptereille. Tässä mallissa Chapter jakautuu kymmeneen sadan Marinen komppaniaan, joista kymmenes komppania sisältää Chapterin nuoret, vihreät monnit ja ensimmäinen komppania sisältää kokeneimmat veteraanit. Codex Astartes jakaa jokaiselle komppanialle oman tunnusvärin jolla (useimmiten muttei välttämättä aina) maalataan jokin Space Marinen haarniskan osa, yleensä olkapanssarien reunus. Eri Chaptereillä on omat käytäntönsä näiden merkintöjen suhteen mutta Ultramarinesit käyttävät edellä mainittua metodia. Tämä siksi että he seuraavat poikkeuksettomasti, orjallisesti, jopa uskonnollisen dogmaattisesti kaikkia Codex Astartesin sääntöjä! No, elokuvan alussa kapteeni Severus sanoo ryhmälle (enemmän tai vähemmän näillä sanoilla) että he ovat pian menossa ensi kertaa taistoon Ultramarineseina. Tässä kohtaa vasta ensi kertaa kiinnitin huomiota siihen, että ryhmän olkapanssarien reunus on kullankeltainen, mikä puolestaan indikoi että ryhmä näin ollen kuuluisi Chapterinsa toiseen komppaniaan, toisin sanoen, Chapterin toiseksi kokeneimpaan komppaniaan. Huom! nämä ovat siis oleviaan Marineja menossa ensi kertaa taisteluun. Lievä ristiriita, sanoisin. Toinen asia mikä kiinnitti huomioni, oli tapa jolla ryhmän jotkut jäsenet naljailevat (olkoonkin että melko hyväluontoisesti) lekurilleen Pytholille. Proteus esimerkiksi epäsuorasti syyttää noviiseja järkevään varovaisuuteen kehottavaa Pytholia heikkohermoisuudesta, jopa pelkuruudesta. Tämä asenne on täysin epäuskottava kun tietää miten suunnattoman tärkeitä Apothecaryt ovat Chaptereilleen ja miten paljon heitä kunnioitetaan. Apothecarien tärkein tehtävä on kerätä talteen taistelussa kaatuneiden geeni-siemenet sillä ilman niitä mikään Chapter ei voisi luoda uusia jäseniä. Apothecaryt valitaan tehtäväänsä ensisijaisesti juuri kuolemaa halveksuvan rohkeutensa perusteella, sillä heidän on jatkuvasti asetettava oma henkensä muiden puolesta alttiiksi. Ja sitten se ihmeen valoa leiskuva lippu. Kuten juonikuvauksesta käy ilmi ko. hökötys on juonen kannalta olennainen mutta kysyisinpä vaan: miksi helvetissä se ei leisku valoa kun ryhmä törmää demoniin ensimmäistä kertaa?!

Kaanonin yksityiskohdat sikseen, toinen asia miksi Ultramarines: A Warhammer 40000 Movie ei toimi kovinkaan hyvin on se että se ei loppujen lopuksi ole kovin kiinnostava elokuvana. Warhammer 40000n mytologian valtavuus ja monisävyisyys eivät mitenkään välity elokuvasta. Tämä on aivan helvetinmoinen sääli sillä, vaikka elokuva on (kuten jo aiemmin selitin) suunnattu pääasiassa Warhammeriin jo valmiiksi vihkiytyneille, niin se olisi voinut tarinaltaan eeppisempänä olla mahtava promootiotyökalu koko tuotemerkille ja siten houkutellut tuhatmäärin uusia innokkaita harrastajia (varmasti elokuva onnistui tässä suhteessa jotenkuten mutta silti). En voi mennä vannomaan muiden ihmisten reaktioista mutta minussa elokuva ei onnistunut herättämään paljon minkäänlaisia tunnetiloja sitä ensimmäistä kertaa katsoessani, pariin otteeseen oli oikeastaan pakko oikein taistella tylsistymistä vastaan. Elokuvan kiinnostavin ja mieleenpainuvin kohtaus on ehdottomasti toinen, hektinen taistelu Chaos Space Marineja vastaan mutta valitettavasti senkin tuottama adrenaliiniryöppy jää vain hetkelliseksi piristysruiskeeksi. Kuten joku nerokkaasti tölväisi elokuvaa muuntaen hieman Warhammerin kuuluisaa tag linea: 

In the grim darkness of the far future there is only… walking. 

Koska sitä elokuva suurimmaksi osaksi on: kävelyä. Ja mitä tulee elokuvan hahmoihin, he jäävät sangen ohuiksi ja pinnallisiksi ja lukuun ottamatta kyynistä ja nasevasanaista Pytholia yksikään elokuvan hahmoista ei pahemmin jäänyt mieleen. Haluaisin vielä erikseen mainita ettei elokuvan 3D-animaatiokaan kovin suurta vaikutusta tehnyt mutta ei siitä sen enempää.

Koska olen tähän mennessä haaskannut lukijoiden kärsivällisyyttä ja palstatilaa jo aivan liikaa, lienee lopullisen tuomion paikka. Tiivistetysti voisi sanoa että Ultramarines: A Warhammer 40000 Moviesta puuttuu substanssi. Se aivan liian on hajuton, mauton ja väritön tehdäkseen vaikutusta (kuvittelisin) edes Warhammerin omistautuneimpiin faneihin. Siinä on liikaa ns. tyhjää tilaa ja sen ärsyttävät pikkuvirheet nakertavat jo valmiiksi heikkoa kokonaisuutta. Se on päältä komeahko mutta sisältä ontto. Hyvä yritys mutta yritykseksi jääkin. Mikäli jatko-osa on luvassa, toivotan tekijätiimille jo etukäteen onnea! Hoitakaa homma ensi kerralla kunnialla kotiin.

Ensi kertaan, ja toivottavasti lyhytsanaisemmissa merkeissä!

- Ville

#4 Pathfinder (2007)

Urpo uudelleenlämmittely

Tämä kirjoitus on pakko aloittaa pienellä tunnustuksella. Pathfinder (2007) on päätynyt Kubrickin Kuution käsittelyyn vain ja ainoastaan siksi että kun ensi kertaa bongasin sen erään kirpputorin syrjäisestä hyllystä ja tarkastelin ohimennen sen kantta (ylhäällä, oikeanpuoleinen kuva), ajattelin että ’Tämähän vaikuttaa siistiltä!’ Kyseinen DVD ei kuitenkaan sillä kertaa poistunut putiikista mukanani, paristakin syystä. Ensinnäkin siksi että levykotelon takakannesta löytynyt lyhyt juonikuvaus sai minut välittömästi varuilleni (syistä joista myöhemmin lisää). Toinen syy taas oli se, että melko monia kirpputoreja nuohonneena olen oppinut sen että niiden valikoimiin päätyneet elokuvat voi jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka on katsottu miljoona kertaa ja joihin on jo kyllästytty ja niihin jotka ovat yksinkertaisesti niin huonoja että niitä ei halua omassa hyllyssään loputtomiin hillota. En voinut täydellä varmuudella arvata kumpaan kastiin Pathfinder kuului, mutta jokin vaisto sanoi että se kuului jälkimmäiseen kategoriaan. Siltikin halu ostaa ja katsoa se jäi kummittelemaan aivojen takaosaan. En kuitenkaan halunnut ostaa sikaa säkissä joten päätin tehdä vähän taustatutkimusta. Ja voi pojat, että koinkin yllätyksen!

Pathfinderin inspiraationa toimi vuonna 1987 ensi-iltansa saanut norjalaiselokuva Veiviseren (suom. Tiennäyttäjä, saameksi Ofelaš, engl. Pathfinder). Myönnän auliisti että en ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä elokuvasta mutta se oli ilmeisesti aikoinaan rajoja rikkova teos: se on nimittäin ensimmäinen kokonaan saameksi puhuttu elokuva, sen inspiraationa toimi vanha saamelainen kansantaru ja se huomioitiin Oscar-ehdokkuudellakin (paras vieraskielinen elokuva)! Sen tekijöiden joukosta löytyy meille suomalaisille tuttu Nils-Aslak Valkeapää joka paitsi vastasi elokuvan musiikista, myös näytteli pientä sivuosaa. Ilmeisesti uudemman Pathfinderin tarina on sama mutta siirretty 1000-luvun Finnmarkin läänistä n. 1100-luvun Pohjois-Amerikkaan, saamelaiset on korvattu intiaaneilla ja idästä hyökkäävä vihollinen on vaihtunut viikinkeihin.

Pathfinderin lähtökohdat olivat siis mielenkiintoiset mutta siltikin pieni epäilys kaiversi yhä mieltä. Amerikkalaisethan tunnetusti rakastavat tehdä uusintaversioita ei-amerikkalaisista elokuvista mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä jälki on… no, sanotaan nyt kyseenalaista tasoa. Poikkeuksiakin toki on (ks. jenkkiläinen Brothers (2009) versus tanskalainen Brødre (2004), aiheena traumatisoitunut Afganistanin veteraani) mutta sangen harvoin jenkkiuusinta tekee oikeutta alkuperäiselle teokselle. Pathfinder päätyi ostoskassiin seuraavan kirppisreissun päätteeksi koska loppujen lopuksi uteliaisuus voitti ennakkoluuloisuuden. Lähes missä tahansa muussa yhteydessä ihmisen elämässä tämä olisi hyvä asia mutta ei todellakaan tällä kertaa. Kävi niin kuin aikaisemmin arvostelemani Mindhuntersin kanssa: olisi vain pitänyt kuunnella sitä Samu Sirkka-ääntä joka kehotti jättämään Pathfinderin kirppiksen hyllylle. En kuunnellut. *syvä huokaus*

Hoidetaanpa juonikuvaus pois alta ennen kaikkea angstausta. Joskus arviolta vuosien 1100 ja 1200 välillä polttopuita keräämässä ollut intiaaninainen (Michelle Thrush) bongaa itselleen tuntemattoman oudon eläimen (valkean hevosen), lähtee seuraamaan konia ja osuu rantaan karahtaneen viikinkien pitkälaivan hylylle josta hän kalapuikoiksi pakastuneen kuolleen miehistön joukosta löytää ainoan eloonjääneen, pikku kalpeanaaman. Poju päätyy intiaanikylään jossa kylän äijät haluaisivat jättää penskan pakkaseen kuolemaan koska pelkäävät tämän kasvaessaan muuttuvan isiensä kaltaiseksi riehuvaksi pedoksi. Pojun löytänyt nainen saa miehensä, kylän päällikön (Wayne C. Baker), muuttamaan mielensä. He antavat pojalle nimeksi Aave (arvatkaa vaan miksi…) ja kasvattavat tämän omanaan. Aave kasvaa aikuiseksi (Karl Urban) eksistentialistisen angstin kanssa kamppaillen ja kuolleen isänsä laivasta mukaansa kiskoma miekka ainoana muistoesineenä entisestä elämästään. Loput tarinasta tulikin jo periaatteessa selitettyä edellä: vanha pilviveik… anteeksi, shamaani (Russell Means) veikkaa Aaveen olevan vanhuksen paikan lopulta perivä uusi Polunnäyttäjä ja hetkeä myöhemmin uusi viikinkipoppoo saapuu ryöstämään ja raiskaamaan, etunenässä joukon päällikkö Gunnar (Clancy Brown) ja tämän oikea käsi Ulfar (Ralf Möller). Aaveen kotikylä tuhotaan ja asukkaat pistetään lihoiksi hänen ollessaan metsästämässä ja saapa hän hävitystä tutkimaan tullessaan itsekin vähän turpiinsa ennen kuin onnistuu pakenemaan naapurikylään. Tästä seuraakin sitten kamppailu pohjanmiesten nujertamiseksi ja Aaveen identiteettikriisin ratkaisemiseksi. Ai niin, onpa tähän yhtälöön vielä saatu ympättyä myös Aaveen ja ärsyttävän kilpakosijan (Jay Tavare) välinen vääntö kulmakunnan herkkuperseestä (Moon Bloodgood).

Keskitytäänpä sitten elokuvan taustajoukkoihin, aloittaen ohjaaja Marcus Nispelistä. Tätä kaveria ei voi parhaalla tahdollakaan luonnehtia mielikuvituksekkaaksi ohjaajaksi. Jätkän KAIKKI viisi tähänastista leffaa ovat nimittäin uusintaversioita: The Texas Chainsaw Massacres (Teksasin Moottorisahamurhat, 2003, alkup. 1974), TV-elokuva Frankestein (2004, alkup. 1931), Friday the 13th, (2009, alkup. 1980) ja Conan the Barbarian (2011, alkup. 1982)! Miehen ensimmäinen täysin oma elokuva Backmask julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Esiin kaivamieni arvostelujen perusteella Nispelillä tuntuu olevan enemmän intoa kuin taitoa, kaikki hänen tekeleensä eivät ole olleet varsinaisia kriitikkojen suosikkeja. Ja tämä oli kohteliain mahdollinen tapa jolla asian saattaa ilmaista! Fun fact: huomatkaa että Nispel on uudelleenfilmatisoinut kolme edellä mainituista leffoista juuri 29 vuotta alkuperäisversion jälkeen! Jännä yhteensattuma tuo.

Lausutaanpa sitten muutama sana joistakin elokuvan näyttelijöistä. Pääosaa esittävä Karl Urban lienee monille tuttu kahdesta jälkimmäisestä Taru Sormusten Herrasta - elokuvasta (2002 ja 2003) joissa hän näytteli Eomeria. Oma mielipiteeni tästä uusiseelantilaisesta näyttelijästä on lievästi kaksijakoinen: hän ei suoranaisesti ole mikään loistonäyttelijä mutta hän on omalla tavallaan minusta hyvinkin karismaattinen ja – syystä jota en osaa itsellenikään täysin perustella – hänessä tuntuu piilevän paljon potentiaalia. Sääli vain että Pathfinderissa hän ei kyllä todellakaan pääse sitä näyttämään. Muita tunnetumpia nimiä ovat Clancy Brown ja Ralf Möller. Rosoisen ja kirveellä veistetyn Brownin tunnetuimpia osia lienevät Highlanderin (suom. Highlander – kuolematon, 1986) Kurgan ja Starship Troopersin (1997) kersantti Zim. Muutoin hän on kunnostautunut lähinnä pienten sivuosien esittäjänä ja eritoten ääninäyttelijänä (ks. englanninkielisen Paavo Pesusienen Herra Rapu), eikä ihme: jätkällä on lievästi sanottuna eeppinen ja (en häpeä käyttää tätä ilmaisua) seksikäs ääni! Kivitalon kokoinen ja näköinen ja ääneltään sepelimyllyä muistuttava Möller taas lienee monille tuttu Gladiaattorin (Gladiator, 2000) järkälemäisenä germaani Hagenina. Nämä kaksi korstoa ovatkin (allekirjoittaneen mielestä) Pathfinderin karismaattisimmat ja mielenkiintoisimmat hahmot. On aina plussaa jos elokuvassa on siistit roistot.

Valitettavasti ylistyksen aiheet loppuvatkin sitten siihen. Kaikessa lyhykäisyydessä todettakoon että Pathfinder on yksi huonoimpia elokuvia mitä olen eläissäni katsonut! Tiesin jo sitä ostaessani ettei se mitään korkeampaa taidetta olekaan. Ostin sen lähinnä siksi että se vaikutti elokuvalta jonka tahtiin voisi mukavasti heittää aivot puoleksitoista tunniksi narikkaan. Toisin kävi. Mikä siitä sitten tekee niin huonon? Asian voisi selittää näin: Pathfinderia katsoessani huulilleni nousi vähän väliä hämmentynyt ja epäuskoinen mitä vittua? – kuiskaus. Pathfinder ei nimittäin vain ole tarkoituksettomasti hölmö (tai edes tarkoituksellisesti hölmö mikä voi joskus olla elokuvan tavoite), se on käsittämättömän epälooginen! Jotkin elokuvan piirteet pistävät miettimään mitä ihmettä tuotantotiimi – ja eritoten kässäristä vastannut Laeta Kalogridis – on oikein poltellut. Annan pari esimerkkiä. Aave siis löytyy penskana rantaan karahtaneesta viikinkilaivasta (joka on muuten aivan liian suuri ja liiaksi perinteistä purjelaivaa muistuttava) jonka koko muu miehistö on kohmettunut jääpuikoiksi. Kysymys kuuluu: millä vitun ilveellä ruipelo, rääsyihin verhoutunut kymmenkesäinen poika on pysynyt hengissä kun kaikki muut ovat jäätyneet hengiltä?! Kysynpä vaan. Miksi ihmeessä inkkarit viittaavat viikinkeihin ”lohikäärmemiehinä” kun P-Amerikan alkuperäiskansojen mytologiassa koko otusta ei edes tunneta? Miksi ko. viikingit ovat maalanneet kasvonsa sinimustiksi? Miksi viikingit murisevat? Kyllä, luit oikein! Tai sen puoleen: miksi elokuvan viikingit edes näyttävät siltä miltä näyttävät?! Elokuvan pohjanmiehet tuntuvat vaatetuksensa ja varustuksensa perusteella eksyneen Pathfinderin kuvauksiin jostain huonosta fantasia-larpista. Ymmärtäähän tuon jos tiettyjä pikku historiallisia yksityiskohtia tulee tällaisissa elokuvissa välillä liioiteltua mutta Pathfinderin viikingit näyttävät niin todellisuudesta poikkeavilta että aloin pakostakin miettiä onko heistä vastannut konseptitaiteilija ollut massiivisesti pilvessä, historian jo yläasteella reputtanut tai molempia. Mene ja tiedä.

Toinen asia, mikä Pathfinderissa allekirjoittanutta nyppii aivan suunnattomasti, ovat sen aivan järjettömät siirtymät. Annan taas esimerkin. Elokuvan alkupäässä, juuri ennen viikinkien hyökkäystä, Aave painuu metsälle ja on keskellä korpea kuullessaan viikinkien sotatorven törähdyksen. Hälyttävän äänen kuultuaan Aave pinkoo metsän läpi ja pian hän katselee lahden toiselta puolen kun viikingit kurmottavat intiaanikylää. Sotatorven kuullessaan Aave on paikassa, joka selvästi on korkealla lumisen vuoren rinteillä ja vieläpä selvästi niin korkealla että hän ei millään helvetin ilveellä voi pinkoa takaisin kyläänsä muutamassa minuutissa kuten elokuva tahtoo antaa ymmärtää. Tämä oli vain yksi esimerkki monesta vastaavasta. Ylipäätään sääolosuhteet vaihtelevat elokuvan aikana suorastaan skitsofreeniseen malliin. En tiedä tarkkaan millaiset kevättalven olosuhteet Vancouverin ympäristössä ovat (siellä leffa nimittäin on kuvattu) mutta en usko että ne voivat olla sellaiset kuin mitä ne Pathfinderissa ovat! Jos ovat niin huh huh! Vuorokauden aikojen väliset siirtymätkin ovat lievästi sanottuna kulmakarvoja nostattavia: joitakin näitä siirtymiä katsellessa tuntui melkein siltä kuin kohtaus olisi jätetty iltahämärässä kesken ja sen kuvaamista olisi sitten jatkettu keskipäivällä kenenkään muistamatta millainen valaistus oli kohtausta viimeksi kuvattaessa. Lievästi sanottuna amatöörimäistä touhua…

Loppukaneetiksi voisi todeta että Pathfinder on jokaisessa suhteessa niin kuppainen kuin elokuva vain mahdollisesti voi olla, totaalista selluloidin ja koko tuotantotiimin potentiaalin ja osaamisen tuhlausta. Toivon todellakin että mitään näin surkeaa en tule enää koskaan elämäni aikana katsomaan. Pathfinder on katselukokemus jota en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään, leffa jota kannattaa vältä kaikin mahdollisin keinoin. 

Ensi kertaan!

- Ville