#2 Kingdom of Heaven (2005)

Keskiaikainen keskinkertaisuus

Okei, tehdäänpä yksi asia heti kättelyssä selväksi: Kingdom of Heaven ei ole niin huono elokuva etteikö sitä kannattaisi jossain kohtaa katsoa jos, kuten allekirjoittanut, tämän lajityypin elokuvista sattuu diggamaan. Se on kuitenkin päätynyt Kubrickin Kuution hampaisiin siksi, että se toimii, ellei minään muuna, niin sitten varoittavana esimerkkinä siitä mitä tämänkaltaisia elokuvia luotaessa ei pidä tehdä.

Aloitetaanpa juonikuvauksella. Elokuvan tapahtumat potkaistaan käyntiin vuonna 1184. Ranskanmaan landella elävä seppä Balian (Orlando Bloom) on jäänyt hiljattain leskeksi vaimon tapettua itsensä heidän lapsensa kuoltua. Eräänä päivänä miehen puheille pamahtaa joukko ristiretkeläisritareita, joiden johtaja Godfrey, Ibelinin paroni (Liam Neeson), kertoo Balianille olevansa tämän isä. Äijä tarjoaa pojalleen uutta elämää Palestiinan tiluksillaan mutta Baliania ei voisi vähempää kiinnostaa. Pian ritarien jatkettua matkaansa ääni kellossa muuttuu kun kylän pappi trollaa Baliania aavistukseen liikaa. Balian pistää papin kylmäksi (huomatkaa nokkela vitsi: pappihan siis palaa kuoliaaksi, ehe ehe!), tajuaa olevansa kaulaansa myöten kusessa ja läksii siltä seisomalta ritarien perään, aikomuksenaan etsiä omalle ja vaimonsa sieluilleen pelastusta Jerusalemista. Tavoitettuaan ritarit ja lyötyään hynttyyt heidän kanssaan yhteen, matkaan tulee mutka kun paikallisen piispan lähettämät soltut saapuvat pidättämään murhasta syytettyä Baliania. Godfrey ei sitä salli ja pian kullien heristely muuttuu miekkojen kalinaksi. Balian ja kumppanit selviävät tilanteesta kunnialla mutta moni seurueesta kuolee ja Godfrey saa kuolettavan haavan nuolesta. Ennen delaamistaan ukko ehtii lyödä Balianin ritariksi ja käskee tämän ottaa haltuunsa Ibelinin tilukset ja palvella Jerusalemin ristiretkeläiskuningasta, Balduin Neljättä (Edward Norton). Hankalan matkan jälkeen Balian saapuu Jerusalemiin ja tutustuttaa itsensä alueen tärkeimpiin poliittisiin pelureihin ja löytää pian itsensä tasapainoilemassa vaarallisessa asemassa kristityn kuningaskunnan ajautuessa hitaasti mutta varmasti kohti konfliktia muslimien kanssa Balduin Neljännen ja sulttaani Saladinin (Ghassan Massoud) yrittäessä omien leiriensä fanaatikkojen riehumisesta huolimatta säilyttää hauras rauha kahden uskontokunnan välillä. Asiat alkavat mennä päin helvettiä kun kuningas Balduin kuolee sairautensa uuvuttamana ja kovaotteinen Guy de Lusignan (Marton Csokas) pelaa itsensä valtaistuimelle vaimonsa, Balduinin sisaren kuningatar Sibyllan (Eva Green), vastahakoisella tuella. Balian, joka torjuu Balduinin ja Jerusalemin marsalkan Tiberiaksen (Jeremy Irons) tarjouksen naida Sibylla (jonka kanssa Balianilla on jo ollut sutinaa) ja ottaa Jerusalemin armeija komentoonsa Guyn vaikutusvallan mitätöimiseksi, vetäytyy tiluksilleen murjottamaan. Fanaattisen temppeliritari Reynald de Chatillonin (Brendan Gleeson) törkeään provokaatioon vastaten Saladin marssii joukkoineen sotaan aikomuksenaan vallata Jerusalem. Balian selviää täpärästi Guyn järjestämästä murhayrityksestä ja kiirehtii takaisin Jerusalemiin missä Guyn johtamat kristityt valmistautuvat marssimaan Saladinia vastaan. Balian kehottaa Guytä miehineen luopumaan taattuun murskatappioon johtavasta marssista mutta Guy, pönttö kun on, ei kuuntele ja lähtee soitellen sotaan. Joukon ainoa fiksu komentaja Tiberias päättää viisaasti jäädä ritareineen Jerusalemiin mutta Baliania alusta asti neuvonut ja tukenut (outoa kyllä, nimettömäksi jätetty) johanniittaritari (David Thewlis) lähtee armeijan mukaan. Huonostihan siinä käy ja aavikon olosuhteisiin tottumattomat ja tyhmänrohkeat kristityt lahdataan viimeiseen mieheen. Uskonsa ja toivonsa menettänyt Tiberias painelee Kyproksen rannoille eläkepäiviä viettämään ja Balian vähine ritareineen valmistautuu puolustamaan Jerusalemia Saladinin ylivoimaisen armeijan hyökkäystä vastaan. Vaikka Balian vähälukuisine mutta sisukkaine joukkoineen alkuun lyö vertauskuvallisesti Saladinilta nenän poskelle, he tajuavat vain yrittävänsä viivyttää väistämätöntä tappiota ja uhraavansa turhaan hyviä miehiä puolin ja toisin. Balian neuvottelee rauhanomaisen ja verettömän antautumisen jalomielisen Saladinin kanssa ja Jerusalem siirtyy muslimien hallintaan. Balian ja valepukuun verhoutunut Sibylla jättävät Jerusalemin taakseen ja matkaavat yhdessä Balianin kotikylään Ranskaan.

Puhutaanpa sitten seuraavaksi leffan näyttelijöistä. Aloittakaamme pääosanesittäjästä Orlando Bloomista. En ole koskaan oikein ymmärtänyt millä lahjoilla tämä kaveri on edennyt näyttelijänurallaan niinkin korkeisiin sfääreihin kuin joissa hän tunnetusti liihottelee. Tutkiessani miehen karriääriä tein käsittämättömän havainnon: jätkän ensimmäinen elokuvarooli oli pieni nimetön sivuosa Stephen Fryn tähdittämässä Oscar Wilde-elämänkertaelokuvassa Wilde (1997). Sitten seuraa neljän vuoden breikki ja seuraavaksi Bloom ponnahtaa koko maailman tietoisuuteen Peter Jacksonin Taru Sormusten Herra- trilogian (Lord of the Rings, 2001-2003) Legolasina! Lisäksi hänet bongattiin vuonna 2001 seminäkyvässä osassa Kingdom of Heaveninkin ohjanneen Ridley Scottin elokuvassa Isku Mogadishuun (Black Hawk Down). Sen jälkeen jätkä on noussut vielä suurempaan maineeseen seppä/amatööripiraatti Will Turnerina ensimmäisissä kolmessa Pirates of the Caribbean-rainassa (2003-2007). Kysymys: miksi perkeleessä Bloomin kaltainen luikku on näytellyt seppää peräti neljässä leffassaan? Mene ja tiedä. Pikainen analyysi Kingdom of Heavenin arvioista vahvisti omatkin tuntemukseni: Bloom on niin ulkoisen olemuksensa kuin vähäisten näyttelijänlahjojensa vuoksi täysin väärä mies näyttelemään surun runtelemaa, eksistentialististen ja moraalisten dilemmojen kanssa painivaa ja arveluttavan uskonnollissävytteisen politiikan ja retoriikan maailman vastentahtoisesti temmattua Baliania. Tämä rooli olisi ollut omiaan vaikkapa Sean Beanille. Sen sijaan elokuvan muut näyttelijät vetävät roolinsa kelvollisesti, joissakin tapauksissa erittäin hyvinkin. Godfreyta esittävä Liam Neeson, Tiberiasta esittävä Jeremy Irons ja Reynald de Chatillonia esittävä Brendan Gleeson sopivat rooleihinsa kuin voisilmä puuroon ja vetävät osansa veteraaninäyttelijöiden varmuudella ja ammattitaidolla, olkoonkin että äijien roolisuoritukset tuntuvat ajoittain vähän rutiininomaisilta. Sääli sinänsä kun tietää että parempaakin heiltä voisi odottaa. Vaikka kuningatar Sibyllan rooli tarinassa itsessään ei ole erikoismaininnan arvoinen, kauriinsilmäinen Eva Green onnistuu omasta mielestäni tuomaan hahmoon hienon balanssin oikeanlaista herkkyyttä ja arvokkuutta. Marton Csokas puolestaan on loistava valinta Guy de Lusignaniksi. Csokasin esittämä Guy on vain aavistuksen miellyttävämpi tuttavuus kuin puremaan valmistautuva kuningaskobra, toisin sanoen: täydellinen roisto. Elokuvan loisteliaimmat näyttelijäsuoritukset ovat suuret auktoriteettihahmot, Edward Nortonin Balduin Neljäs ja Ghassan Massoudin Saladin. Vaikka miehen pärstä onkin koko elokuvan ajan metallinaamion peittämä, Norton näyttelee spitaalin runtelemaa mutta viisasta ja oikeamielistä Balduinia upeasti pelkällä äänellään ja kehonkielellään. Hänen suorituksensa on hatunnoston arvoinen. Yhtä lailla vaikuttava on Ghassan Massoud. Kotimaansa Syyrian elokuva- ja teatteripiireissä suunnatonta arvostusta ja ihailua nauttiva ankarapiirteinen ja jylhä Massoud uhkuu sellaista karismaa ja jopa hieman pelottavaa arvovaltaa joka tekee hänestä juuri oikean miehen näyttelemään legendaarista Saladinia.

Kingdom of Heavenin näyttelemisessä ei (paria poikkeusta lukuun ottamatta) siis ole vikaa. Mikä elokuvassa sitten mättää? Elokuvan kenties suurin ongelma on loppujen lopuksi sen historiallinen epätarkkuus. Täsmennetäänpä hieman. Koska historialliset elokuvat a) eivät ole dokumentteja, b) niiden ajallinen kesto on rajallinen ja c) ne edustavat käsikirjoittajan ja/tai ohjaajan sekä taiteellista että omaa historiallista näkemystä on täysin ymmärrettävää ja taiteellisista syistä perusteltavaa että tietyt tapahtumat/henkilöt sivuutetaan tai että ne esitetään epätarkasti. Kingdom of Heavenin suurin synti on se että se tarjoaa katsojalle hätkähdyttävän silotellun, poliittisesti ylikorrektin ja, mikä pahinta, hyvin epärealistisen ajankuvan. Vaikka aikaisemmin sanoinkin että historiallisia elokuvia tehdessä tietty tulkinnanvapaus on täysin hyväksyttävää, on mielestäni näiden elokuvien tekijöiden velvollisuus huolehtia siitä että elokuvasta välittyy ajan henki jos ei kirjain.  Juuri tässä suhteessa Kingdom of Heaven kompastuu kuin känninen teekkari vappuna. Olen itse aina ollut kiinnostunut keskiajan historiasta ja siksi katsonkin olevani melko hyvin perillä siitä millainen keskiaikainen maailma oli. Se oli kuulkaas hirvittävä maailma ja aika jollaisessa en toivoisi pahimman vihamiehenikään joutuvan elämään. Tuo rumuus ei lainkaan välity Kingdom of Heavenista. Elokuvan tiettyjen hahmojen humanismi ja suvaitsevaisuus eivät tunnu uskottavilta jos on edes jotenkuten tietoinen keskiajan realiteeteista ja ajan ihmisten sielunelämästä. Kuvittelisin että tämä johtuu elokuvan tekijöiden halusta olla herättämättä ylenpalttista polemiikkia: konfliktin kummakin osapuolen fanatismi on kuvattu hyvin helläkätisesti. Ymmärtäähän tuon kun ottaa huomioon että Kingdom of Heaven julkaistiin vain neljä vuotta World Trade Centerin terrori-iskujen jälkeen, joten elokuvan aihe oli rainan ilmestymishetkellä lievästi sanottuna kiistanalainen.

Toinen asia, mikä Kingdom of Heavenissa pännii, on elokuvan hahmojen historiallinen epätarkkuus. Tai ei niinkään epätarkkuus vaan hahmojen liian yksiulotteinen karrikointi. Pikaisen tutkimuksen perusteella voi hahmojen sekä heidän tekojensa että mielipiteidensä sanoa olevan historiallisille esikuvilleen melko uskollisia. Poikkeuksen muodostavat Balian ja Sibylla joiden hahmoja on Hollywoodin pensseli melkoisesti värittänyt… mustavalkoisemmaksi. Jos jätetään hahmojen välinen turha (ja fiktiivinen) rakkaussuhde pois laskuista, näiden hahmojen suurin synti on se että ne eivät tee historiallisille esikuvilleen oikeutta. Oikeat Balian ja Sibylla kaikkine epätäydellisyyksineen ja arveluttavine piirteineen olivat huomattavasti kiinnostavampia kuin valkokangasversionsa. Tämä on kuulkaa minusta perhananmoinen sääli. Mikä helvetti siinä on että amerikkalaiselokuvien (ja varsinkin historiallisten sellaisten) päähahmoista ei uskalleta tehdä realistisesti raflaavia ja siten kiinnostavampia? Jumalauta! Ovatko moraalisesti monisyiset ja ristiriitaiset hahmot muka oikeasti niin vaikeasti sulateltavia?

Kingdom of Heavenin suurimmat synnit eivät kuitenkaan ole edellä mainitut asiat vaan elokuvan teatteriversion käsittämättömän typerä editointi. Tutkiessani elokuvan arvosteluja huomasin oudon trendin: monet arvostelijat (kuten allekirjoittanut) suhtautuivat nihkeästi elokuvan teatteriversioon mutta totesivat laajennetun director’s cut- version olevan huomattavasti parempi, joidenkin arvioiden mukaan kuin kokonaan eri elokuva. ’Mitä helvettiä?’ ajattelin. Pengottuani asiaa tajusin mitä nämä arvostelijat tarkoittivat. Annan esimerkin. Eräässä kohtauksessa Balian esittää strategiansa Jerusalemin puolustukseksi ja jätkän suunnitelma on sangen pätevä. Nähdessäni elokuvan ensi kertaa mietin itsekseni että millä helvetin ilveellä Ranskan maaseudulla koko elämänsä kykkinyt seppä voi olla noin hyvin perillä piirityssodankäynnin nyansseista? Director’s cut- versiossa mukana oleva kohtaus tarjoaa tähän vastauksen: Ranskassa asuessaan Balian on osallistunut paikallisten aatelissukujen välisiin pikkusotiin ja, seppä kun on, on itse rakentanut ja korjannut piirityslaitteita ja ollut paikalla niitä käytettäessä eli kokemusta mieheltä siis löytyy. Ja tämä oli vain yksi esimerkki monesta vastaavasta! Yhtäkkiä moni elokuvan käsittämättömältä vaikuttanut seikka kävi täydellisesti järkeen kun tutkin mitä muita kohtauksia elokuvan teatteriversiosta oli jätetty pois! Toisin sanoen: Kingdom of Heavenin ajoittainen huonous johtuu siitä että se ampuu itseään jalkaan susihuonolla leikkaustyöllä. Ei näin. Ei todellakaan näin!

Kingdom of Heavenista jäi käteen erittäin pettynyt olo. Olisi ollut siedettävämpää jos tämä johtuisi siitä että elokuva olisi yksinkertaisesti huono. Mutta totuus on karumpi: Kingdom of Heavenin huonous johtuu sen puolivillaisuudesta, munattomuudesta ja yleisestä amatöörimäisestä hutiloinnista. Pettymyksen tunnetta syventää entisestään se että ohjaajan tuolilla istuu Ridley Scott, joka on aina ollut suosikkiohjaajani. Katsottuani Kingdom of Heavenin tätä kirjoitusta varten katsoin heti perään Gladiaattorin (Gladiator, 2000) lohduttaakseni itseäni sillä tiedolla että Scott pystyy halutessaan luomaan todella hyvän historiallisen elokuvan.

Ensi kertaan, jengi!

- Ville

#1 Mindhunters (2004)

Valkokankaan Criminal Minds

Jännityselokuvalle Mindhunters lankeaa kyseenalainen kunnia potkaista käyntiin Kubrickin Kuution lista elokuvista joita ei ikimaailmassa kannata katsoa. Itse asiassa, juuri tämä leffa - ja nimenomaan sen huonous - toimivat katalyyttinä tämän blogin perustamiselle. En edes itse omista kyseistä tekelettä vaan päädyin katsomaan sen ainoastaan koska pikkuveljeni unohti ko. DVDn kämppääni ja kerättyään leffahyllyni nurkassa pölyä lähes yksitoista kuukautta (!) sain lopulta aikaiseksi katsoa sen, ihan vaan mielenkiinnosta, yksinäisen talvi-illan ratoksi. Kävi kuin Pinocchiolle: olisi vaan pitänyt kuunnella sitä vienoa, Samu Sirkkamaista ääntä korvassa joka käski olemaan katsomatta. En sitten kuunnellut. V*ttu!

Yksi elokuvan monista pahan olon aiheuttavista tekijöistä iski päin naamataulua heti alkuminuuteilla kun kuvaan tuli kolme auton kojelaudan päällä virnuilevaa, jääkiekkoilijoita esittävää bobblehead-figuuria. Keskimmäinen oli ilmetty Saku Koivu. 'Hauska pikku Suomi-viittaus!' ajatteli pikku Ville itsekseen hykerrellen. 'Hetkinen nyt...' ajatteli Ville välittömästi. Suomi-viittaus... 'Ei... ei, hyvä Jumala, EI!' rukoili Ville mielessään. Veri muuttui jääksi suonissa. Sydän alkoi takoa teknistä death metal-biittiä. Kylmä hiki kihosi ohimolle. Suun takaosassa hölskyi sappinesteen kitkerä maku. Darraava käsi tarttui DVD-koteloon ja käänsi sen ympäri, silmien kauhusta laajenneiden pupillien hakeutuessa kohti credittejä takakannen alareunassa. 'Ohjaaja'... EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!! RENNY HARLIN!!! Tässä kohtaa Samu Sirkka korvan juuressa huusi varoituksia Woodstockin äänentoistoa vastaavalla volyymillä mutta en kuunnellut. Näin jälkikäteen voin uskoa nyt tietäväni melko varmasti missä mielentilassa tuota pikaa omia kiveksiään nokkoskimpulla piiskaava masokisti on ennen itse teon suorittamista. Sain taannoin tietooni että Mindhuntersin alkuperäinen ohjaaja Peter Howitt jättäytyi projektista kesken kaiken. Toisaalta, kun ottaa huomioon ettei Howittin omien elokuvien joukostakaan pahemmin laatutyötä löydy (ks. Johnny English, 2003), on kenties ymmärrettävää miten Renny Harlinin kaltainen kolmosdivarin sählääjä päätyi istumaan ohjaajan tuolille. Oman mausteensa tähän katastrofaaliseen keitokseen tuo myös Wayne Kramerin käsikirjoitus (reiluuden nimissä todettakoon että Kramer on tutkimusteni perusteella OHJAAJANA sangen pätevä joten ehkäpä Mindhuntersin kässäri voidaan lukea valitettavaksi harha-askeleeksi, mene ja tiedä). 

Puhutaanpa sitten hetki näyttelijöistä. Aloitetaan tuntemattomammasta päästä. Nicole Willisin hahmoa esittävän Patricia Velásquezin saattavat jotkut muistaa Stephen Sommersin Muumio (The Mummy, 1999)- ja Muumion Paluu (The Mummy Returns, 2001)-elokuvista, joista jälkimmäisessä hänellä oli näkyvä sivuosa, egyptiläiskuningatar Anck-Su-Namun. Muuten mimmi on kunnostautunut lähinnä mallina. Suomalaiskatsojille luultavasti täysin tuntematon on Rafe Perryä esittävä William Kemp, joka on ilmeisesti näytellyt lähinnä typerissä ja yhdentekevissä tanssi/musikaalielokuvissa, joista ei tietääkseni ainoakaan ole pohjoisille kunnaillemme rantautunut. Vähän tunnetumpia nimiä seuraa. Elokuvan päähenkilöä Sara Moorea esittävän Kathryn Morrisin monet muistanevat poliisisarjan Todistettavasti syyllinen (Cold Case) etsivä Lilly Rushina ja olipa hänellä pieni sivuosa elokuvassa Minority Report (2002). Gabe Jenseniä esittävä James Todd Smith tunnetaan paremmin taiteilijanimellä LL Cool J. Räppäämisensä ohella mies on näytellyt muutamassa filmissäkin, lähinnä action-leffoissa, joista tunnetuin lienee S.W.A.T (2003). Nyt kun tarkemmin muistelen, LL Cool J on työskennellyt Harlinin kanssa aikaisemminkin, vuoden 1999 aivottomassa ja hilpeän hirvittävässä Deep Blue Sea-elokuvassa! Mitä tämä yhteistyösuhde kertoo kummastakaan miehestä, on täysin lukijan päätettävissä. Bobby Whitmania esittävä Eion Bailey on joillekin luultavasti tuttu Fight Clubin (1999) Rickynä mutta suomalaiset tunnistavat hänet ehkä parhaiten loistavan minisarjan Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001) sotamies David Websterinä. Vince Shermania esittävä Clifton Collins Jr. on mielenkiintoinen ja lupaava näyttelijä joka (taas kerran) ei liene suomalaiskatsojille kovin tuttu mutta hän teki palkintoehdokkuudellakin noteeratun roolisuorituksen sarjamurhaaja Perry Smithinä tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Capote (2005). Tämän kaverin tulevia tekemisiä kannattaa pitää silmällä jos suinkin kiinnostaa. Loput näyttelijäkaartin jäsenet ovatkin sitten jo isompia nimiä. Jake Harrisiä esittävä Val Kilmer tuskin esittelyjä kaipaa sillä kaikilla on varmasti jonkinlainen kosketus tämän periaatteesa sangen pätevän mutta harmillisen epätasaisen, usein väärin roolitetun ja välillä alisuorittavan näyttelijän työhön. J.D Restonia esittävä Christian Slater on sikäli kumma tapaus että miehen muutoin täysin yhdentekevien ja vaihtelevankokoisten roolitöiden joukosta löytyy kelpo suoritus edesmenneen Tony Scottin ohjaamassa ja Quentin Tarantinon käsikirjoittamassa elokuvassa True Romance (1993), jossa Slater näytteli päähahmoa Clarence Worleya. Henk.koht. tasolla todettakoon että en ole koskaan voinut sietää koko tyyppiä, pärstästä aina kaverin yksityiselämän perseilyihin asti. Huomionarvoisimmaksi näyttelijäksi nostaisin Lucas Harperia esittävän Johnny Lee Millerin. Nykyisinhän mies on noussut tietoisuuteen Sherlock Holmesina (Holmes NYC, alunperin Elementary) mutta minulle hän on aina fantastisen Trainspottingin (1996) narsistinen ja megalomaaninen muka-älykkö huumehörhö/wannabe-suurrikollinen Simon "Sick Boy" Williamson. Ottaen huomioon miten loistavaa työtä Miller periaatteessa pystyy tekemään, on kummallista nähdä hänet sellaisessa pökäleessä kuin Mindhunters! 

Ai niin, kai siitä elokuvastakin pitäisi jo jotain sanoa...

Eli, juonikuvio on seuraavanlainen: joukkio FBIn profiloijia (Velásquez, Kemp, Morris, Miller, Bailey, Slater ja Collins) plus ulkopuolinen kyttä (LL Cool J) lennätetään koulutusleirille autiolle saarelle, missä profiloijaguru Harris (Kilmer) haluaa heidän suorittavan simulaation jossa jahdataan sarjamurhaajaa saarelle pystytetyssä lavastekaupungissa. Harris antaa poppoolle viikonlopun aikaa suoriutua läksystään, antaa deadlinen raportin palauttamiselle ja lentää takaisin mantereelle jättäen koko revohkan oman onnensa nojaan. Homma käynnistyy odotettuun malliin kunnes ansa tappaa (siis ihan oikeasti tappaa) yhden ryhmän jäsenen (Slater, onneksi). Sitten ryhmä alkaa löytää vihjeitä tulevista surmista. Puhelin ja radio lakkaavat yllättäin toimimasta ja ainoa vene räjähtää. Koska saarella ei muitakaan ihmisiä ole, alkavat ryhmän jäsenet epäillä toisiaan. Paine kasvaa, kello käy, pahaenteiset vihjeet kasautuvat ja jengiä tippuu kuin siiderikännisiä teinityttöjä yläasteen päättäjäisissä. Epäilyt siirtyvät henkilöstä toiseen sitä mukaan kuin vaihtoehdot hupenevat. 

Siltä varalta että tästä kirjoituksesta huolimatta joku jostain käsittämättömästä syystä haluaa tämän rainan katsoa, en aio paljastaa elokuvan juonenkäänteitä (ainakaan monta) saati loppuratkaisua. Sen sijaan keskityn nyt lähinnä siihen mikä Mindhuntersissa nyt sitten lopulta niin pahasti mättää. Listasta tuli päässäni melko pitkä mutta keskityn olennaisimpiin pointteihin. 

Elokuvan suurin synti on loppujen lopuksi se että murhaajan henkilöllisyys oli aivan liian helppo arvata. Elokuvan tekijät selvästi yrittivät ujuttaa ratkaisun avaimet tiettyihin visuaalisiin tärppeihin ja muutamaan strategisesti valittuun juonenkäänteeseen (jotkut toimivat, jotkut olivat typeriä) mutta allekirjoittaneelle ratkaisuksi riitti yksinkertaisesti roolitus. Jo ensimmäinen uhri, J.D. (Slater) oli päivänselvä tapaus sillä jämäkkä ja suoraselkäinen laumanjohtajaluonne - ja siten tappajalle vaarallisin henkilö - on taattu ensikaato. Älykäs, kiltti ja sormistaan näppärä Bobby (Bailey) olisi ominaisuuksiensa puolesta todennäköisin pirullisen ovelia, kryptisiä ja teknisiä ansoja virittävä nerokas manipuloiva psykopaatti mutta koska hänen lahjakkuutensa ja miellyttävä luonteensa alleviivataan katsojalle jo alusta alkaen, käy pian selväksi että hän ei ainakaan ole murhaaja. Kiivas Nicole (Velásquez) olisi muuten todennäköinen mutta hänessä ruumiillistuu turhankin selvästi eräs tämän lajin elokuvien tunnettu klisee: ulkonäöltään viehättävin mutta luonteeltaan vittumaisin nainen kuolee. Aina. Arveluttavien stereotyyppien galleriaa täydentää britti Rafe. Jälleen kerran yksi jenkkileffojen klisee: se yksi ainoa engelsmanni - joka tässä tapauksessa on vielä selvästi kaikkein humoristisin/koomisin hahmo -  kuolee. Aina. Epäpyhän kolminaisuuden täydentää Gabe (LL Cool J). Jos tämän lajin elokuvassa on musta mieshahmo, se tarkoittaa yhtä kolmesta asiasta: a) hän on joko 'se mukava musta kaveri', (koska amerikkalaisten leffojen sietämättömän siirappinen poliittinen korrektius)  b) hän on se joka loppua kohden alkaa näyttää todennäköisimmältä syylliseltä mutta ei sitten olekaan sitä (ks. edellinen kohta) tai c) kuolee ensimmäisenä tai toisena (ilmiö joka tunnetaan genren suurkuluttajien keskuudessa 'neekeri kuolee ekana'-sääntönä). Lisäksi Gaben alusta saakka alleviivattu ulkopuolisuus ja yksinäisen suden luonne ovat ärsyttävän läpinäkyviä yrityksiä 'ovelasti' hämätä katsojia ja johtaa heitä harhaan. Ja sitten vielä ärtyisä mutta tietoviisas Vince (Collins) joka sattuu olemaan alaruumistaan halvaantunut ja siksi pyörätuolissa. Just joo, todella hienovarainen tapa luoda empatiaa herättävä hahmo joka ei selvästikään voi olla syyllinen. 

Toinen erittäin ärsyttävä ja stereotyyppinen piirre Mindhuntersissa on kliseinen miljöö. En ole koskaan pitänyt siitä että elokuvissa jännitys perustuu tilanteeseen jossa joukko ihmisiä joutuu erityksiin, ansaan ja sitten vielä kuolemanvaaraan jossakin vaikeapääsyisessä sijainnissa koska sellainen skenaario on vaikea luoda uskottavalla tavalla. Lisäksi tällaisia skenaarioita sisältävät elokuvat sisältävät myös aivan liian usein käsittämättömiä epäloogisuuksia/epäuskottavuuksia. Mindhunters ei ole poikkeus. Kun ryhmä saapuu saarelle, heille kerrotaan että asuinrakennuksesta löytyy täydellisesti varustetty rikostekninen laboratorio, mukaan lukien tietokone josta pääse ViCAPiin (Violent Criminal Apprehension Program, FBIn sähköinen väkivalta- ja seksuaalirikostietopankki). Huomaatteko mitä ajan takaa? Puhelin ja radio eivät siis toimi mutta kenellekään ei tule mieleenkään edes yrittää pyytää apua sähköpostin välityksellä? Yeah, right...

Vielä lopuksi mainittakoon nopeasti että hahmot ovat yksiulotteisuutensa lisäksi myös toiminnaltaan epäloogisia. En jaksa ruveta latelemaan spesifejä esimerkkejä mutta hahmojen emotionaaliset reaktiot tilanteen muutoksiin ovat usein pahasti ristiriidassa hahmojen aikaisempien kuvausten kanssa ja heidän toimintansa on välillä hämmentävän epäuskottavaa. Tarpeetonta sanoakin, että tämä on paha kompastuskivi elokuvassa jossa psykologia sekä ihmisten ajatus- ja käyttäytymismallit näyttelevät tärkeää osaa. Ei näin. Kaiken kukkuraksi murhaajan asentamat ansat ovat täysin epäuskottavia. Eivät rakenteensa ja toimintansa perusteella mutta niiden taustalla oleva psykologia on välillä aukkoista ja epäloogista. Ansojen uskottavuutta murentaa entisestään se, että kun laskee ja päättelee ajan joka murhaajalla on ollut ansansa virittää (aika näyttelee myös elokuvassa tärkeää osaa), käy hyvin pian selväksi että ansat ovat aivan liian monimutkaisia tullakseen viritetyiksi niinkin nopeasti. 

Yhteenvetona voisi sanoa seuraavaa: Mindhunters ei yksinkertaisesti pelitä millään tasolla. Jos haluaa käyttää puolitoista - kaksi tuntia elämästään kunnon psykologisen murhamysteerin parissa, kannattaa etsiä vanhemman koulukunnan kamaa, kuten David Fincherin hyytävä Seitsemän (Se7en, 1995). Taatusti palkitsevampaa. 

Kiitos lukijoille ajastanne, ensi kertaan. Hellurei!

-Ville

Lähtölaukaus

Tervetuloa Kubrickin Kuutioon!

Tämä blogi on pyörinyt epämääräisenä, heikosti hahmoteltuna ideana aivojeni takaosan hämyisissä sokkeloissa jo jonkun aikaa. Nyt olen lopultakin tarttunut härkää sarvista ja nenärenkaasta ja on aika pistää hösseliksi!

Selitetään nyt ihan aluksi tämän blogin perusidea kaikessa lyhykäisyydessään...

Meikäläinen rakastaa elokuvia. Olen aina rakastanut. En miellä olevani mitenkään erityisen hyvin perillä ko. taiteenmuodon historiasta ynnä muusta nippelitiedosta enkä ole sen puoleen koskaan kunnolla niitä opiskellutkaan - akateemisesti tahi ei -mutta olenpahan vaan perusjätkä joka nauttii leffojen katselusta. Ja kuten kuka tahansa joka tykkää elokuvia katsella, on meikäläiselläkin melko jämäkät mielipiteet siitä mitä tykkään katsella ja millaisen tarjonnan kanssa ei ikimaailmassa jaksaisi kuluttaa persposkiaan kotisohvalla tai teatterin tuolissa. Ja tästä päästäänkin itse asiaan eli tämän blogin tarkoitukseen.

Harva asia nimittäin ärsyttää meikäläistä yhtä paljon kuin se että joutuu katsomaan huonon leffan! En tiedä teistä muista mutta meikäläistä ainakin pännii aivan saatanasti jos tulee tuhlattua aikaansa huonon elokuvan parissa. Itselläni on nimittäin yksinkertaisesti sen verran harrasta kunnioitusta ja siekailematonta ihailua koko elokuvan tekemisen ja näyttelemisen jaloa taidetta kohtaan, että huonon elokuvan tekeminen on minusta eräänlainen rikos ihmiskuntaa vastaan. Elokuvat ovat vertaansa vailla oleva ilmaisun muoto jolla on valta tarjota elämyksiä: saada ihmiset käymään läpi koko inhimillisten tunteiden skaala koko sateenkaaren kirjossaan ja saada heidän aivojensa rattaat pyörimään. Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa että elokuvilla on voima muuttaa katsojaansa: antaa heille uusia ajatuksia, ideoita ja näkökulmia, saada heidät kohtaamaan tunteensa kaikessa alkukantaisessa voimakkuudessaan. Monille ihmisille musiikki ja kirjallisuus tarjoavat samat elämykset mutta allekirjoittaneen mielestä elokuva on taiteenlaji joka on parhaiten tähän tarkoitukseen varustettu.  

Täsmennetäänpä hieman: HYVÄ elokuva saa aikaan em. kaltaisia reaktioita; huono elokuva taas ei. Huono elokuva on vähän sama kuin kaveri sanoisi tarjoavansa tuopin erinomaista olutta mutta tuopissa olisikin kusta - suuhun jää paha maku ja vituttaa. Ja juuri tällaisia tuntemuksia ehkäistäkseni olen päättänyt tämän blogin aloittaa.

Tämän blogin missio on etupäässä esitellä lukijoille elokuvia joita minun mielestäni kaikkien tulisi välttää kuin paiseruttoa! Elokuvia joille kenenkään ei tulisi uhrata kallisarvoisia minuutteja ainutkertaisesta elinajastaan tämän pallon pinnalla. Listalle päätyvät leffat on tietenkin valittu allekirjoittaneen melko subjektiivisin perustein enkä ole niin röyhkeä että väittäisin olevani mikään suuri leffakriitikko mutta tarkoitusperäni ovat puhtaan altruistiset: tässä blogissa listattujen elokuvien näkeminen ei mielestäni yksinkertaisesti ole kenenkään vaivan arvoista. 

Kas näin, pelin henki lienee jo tässä kohtaa tullut selväksi. Kiitos jos olet jaksanut lukea/jos olen onnistunut säilyttämään mielenkiintosi näinkin pitkälle. Ensimmäinen arvostelu pamahtaa nähtäville (toivottavasti) tuota pikaa! Siihen asti: moido! 

-Ville

P.S. Listalle tulee aika ajoin päätymään myös arvosteluja HYVISTÄ elokuvista. Ettei vaan mene liian synkäksi. 

P.P.S. Jos mieleenne tulee joku leffa josta haluaisitte kuulla arvioni, otan mielelläni ehdotuksia vastaan!